Selaillessamme Viipurin kaupungin historian kirjoja voimme huomata varhaisimman maininnan kirjastotoiminnasta Katariina II:n ajalta. Kaupungissa oli tuolloin saksalainen ”normaalikoulu”, jonka yhteydessä lienee ollut jonkinlainen sivistyneistön kirjasto.
Kirjastotoiminnan kannalta paljon merkityksellisempi oli kuitenkin vuonna 1805 perustettu saksalainen lukio. Sen opettaja, tohtori August W. Tappe oli hyvien ystäviensä kanssa perustanut kaupunkiin lukuseuran, jota ylläpidettiin vapaaehtoisin avustuksin. ”Kirjaston” omistivat sen osakkaat.
Vuoden 1807 lopulla tohtori A.W. Tappe kehotti lukuseuran jäseniä ja muita kaupunkilaisia keräämään kaikki saatavilla olevat kirjat kaupunkilaisten yhteiseen käyttöön. Keräys tuottikin hyvän tuloksen, sillä vuoden 1808 alussa oli koossa yli 600 kirjaa. Tällöin Tappe piti suotavana, että siirryttäisiin uudenlaiseen järjestelmään. Hän esitti, että ”osakkaat” luopuisivat omistusoikeuksistaan ja kokoelmasta muodostettaisiin runko yleiselle kaupungin kirjastolle. Vetoomuksessaan hän viittasi siihen, että useat kaupungit sivistysmaissa yleensä omistivat ja ylläpitivät julkista kirjastokokoelmaa. Hän lausui: ” Wiipurilla ei sellaista vielä ole. Kuinka olisikaan, jos korottaisimme oman kirjastomme tähän asemaan ”.
August W. Tappen ehdotus saavutti vastakaikua, ja vuoden 1808 alussa kirjastoajatuksen kannattajat kokoontuivat sotakuvernööri Obreskovin luokse, jossa kirjastolle valittiin ensimmäiset esimiehet: kenraaliluutnantti, vapaaherra Fabian von Steinheil ja kollegiasessori Lado. Kirjastolle saatiin vanhasta raatihuoneesta tarpeellinen huoneisto, jolloin virallisesti Wiipurin kaupunginkirjasto katsotaan tulleen perustetuksi.
Kirjat kirjastoon hankittiin suoraan joko Pietarista tai Riiasta, mutta toimintaa häiritsevänä tekijänä oli viranomaisten määräys sensorin toiminnasta, joka edellytti kirjojen tarkastamista. Monet teokset joutuivat poistetuiksi, koska tarkastus useinkin tapahtui jälkikäteen.
Viipurin kirjasto oli kuitenkin alusta lähtien erittäin suosittu ja kirjoja lainattiin runsaasti kaupungin ulkopuolellekin, jopa Savonlinnaan asti.
Kirjasto toimi erittäin hyvin hoidettuna aina vuoteen 1832, mutta sen jälkeen syntyi riitaa kirjaston isännistön ja kaupungin viranomaisten välille, kun maistraatti tahtoi puuttua kirjaston asioihin. Se väitti, että kirjasto oli yleinen ja yhteinen kaupunkilaisten laitos, mutta isännistö taas katsoi, että kirjasto oli yksityinen, jonka toimintaan ei maistraatilla ollut puuttumista. Viipurin läänin maaherra August Ramsay kumosi maistraatin päätöksen ja jätti kirjaston hoidon edelleen sen osakkaiden asiaksi.
Riitaisuuksien loputtua kirjaston toiminta elpyi vuonna 1834, jolloin painettiin luettelo kirjaston kirjoista. Se sisälsi vuosien 1808-1832 aikana saatua tai hankittua kirjallisuutta. Kirjat olivat tuolloin melkein kaikki saksankielisiä, mutta joukossa oli myös venäjän-, ranskan- tai englanninkielisiä teoksia. Kirjoja oli hankittu tuona aikana 2714 nidettä. 1840-luvulla näkyy luetteloissa esiintyneen jo ruotsinkielistä kirjallisuutta.
Suomenkieliset kirjat ilmestyivät kirjastoon vasta 1850-luvulla. Voimakkaana tukijana oli Wiipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, joka perustettiin 1845. Kirjallisuusseuralla oli oma pieni kirjasto, joka sisälsi enimmäkseen suomenkielistä kirjallisuutta. Muitakin yksityisiä kirjastoja oli Viipurissa, jotka 1880-luvulla asteittain yhdistyivät kaupunginkirjastoon.
Kirjaston toiminta jatkui vaihtelevalla menestyksellä vanhan raatihuoneen tiloissa 1890-luvun lopulle, jolloin rakennusta ryhdyttiin perusteellisesti uusimaan ja sen kaikki tilat tulivat Viipurin Historiallisen museon käyttöön.
Kirjasto joutui nyt siirtymään Punaisenlähteen torin varrelle Anniskeluyhtiön entiseen, 1890-luvun alussa Viipurin kaupunginarkkitehti Johan Brynolf Blomkvist’in suunnitelmien mukaan rakennettuun matalaan kivirakennukseen, missä se toimi aina vuoden 1935 loppuun saakka.
Vuonna 1907 oli kaupunginvaltuustossa vireillä kysymys kunnallisen kirjaston perustamisesta Viipuriin. Tällä tarkoitettiin kaiken yhteiskuntaa koskevan kirjallisuuden keräämistä yhteen paikkaan, lähinnä kaupungin hallinnon ja virkakunnan käytettäväksi. Valtuusto oli myöntänyt tarkoitukseen Anniskeluyhtiön voittovaroista 5000 markkaa. Miten tämä kirjastotoiminta olisi järjestettävä, sitä tutkimaan perustettiin erillinen valiokunta.
Aikaisempi kirjaston oloja tutkinut valtuusto päätti, että maistraatin arkiston yhteyteen perustettaisiin kirjastoosasto, josta vain kaupungin valtuuston jäsenet ja hallintoon kuuluvat virkamiehet saisivat lainata teoksia kotiinsa.
Kirjastoasioita tutki toinenkin toimikunta, joka päätyi toteamukseen, ettei ”kunnalliskirjastoa” perustettaisi, koska se olisi omiaan hajottamaan kaupungin kirjasto-oloja ja osaltaan estäisi hyvän ja ajanmukaisen kaupungin kirjaston aikaansaamisen. Toimikunta piti sen tähden välttämättömänä, että kaupungin- ja kansankirjasto sekä lukusali yhdistettäisiin saman hallinnon alaiseksi kirjastoksi, jonka nimenä olisi Viipurin kaupunginkirjasto. Viimeksi mainittu ajatus voitti eniten kannatusta, ja vuonna 1910 kaupunginvaltuusto teki asiasta päätöksen kunnallisen kaupungin kirjaston perustamiseksi. Seuraavana vuonna hyväksyttiin kirjaston säännöt.
Lokakuussa 1915 tuli ensimmäisen kerran julkisuuteen ajatus uudesta erillisestä kirjastorakennuksesta, ja asiaa tutkimaan perustettiin viisimiehinen valiokunta. Sen työskentely seuraavien vuosien aikana oli osittain passiivista, mutta vuonna 1918 päättyneen vapaussodan jälkeen kirjaston asiat tulivat esille lähinnä tilanahtauden ja sopimattoman rakennuksen takia. Olihan se alun perin rakennettu muuhun tarkoitukseen.
Vuoden 1918 lopulla suoritettiin kirjaston ensimmäinen sääntömääräinen inventointi, jonka mukaan lainaosastossa oli 22399 nidettä., joista suomenkielisiä oli vain 6551, ruotsinkielisiä 5773 ja lähinnä venäjän-, saksan-, ja ranskankielisiä 10115 kappaletta. Tilasto antaa erittäin hyvän kuvan kaupungin silloisista kielisuhteista.
Yleisen arvion mukaan Viipurin kaupunginkirjasto oli jo silloin maamme parhaita. Vuodesta 1916 lähtien kirjasto sai virallisia julkaisuja ja valtioneuvoston päätöksellä 1919 kotimaisten painotuotteiden vapaakappaleet, joita Eduskunnan kirjasto ei halunnut.
Kun Suomen itsenäistymisen jälkeen 1920-luvulla olot vakiintuivat ja väkirikkaita esikaupunkialueita alettiin liittää kaupunkiin, muodostui tilanne kirjastossa kerrassaan hankalaksi. Vallitsevasta tilanteesta huolimatta olisi tilanne kirjaston osalta jatkunut ehkä vuosiakin eteenpäin samanlaisena, ellei kesällä 1923 kuolleen kauppaneuvoksetar Maria Lallukan jalomielinen testamenttilahjoitus kotikaupungilleen olisi avannut uusia mahdollisuuksia uudelle kirjastohankkeelle.
Kokouksessaan syyskuussa 1923 ryhtyi kirjaston johtokunta suunnittelemaan uuden kirjastotalon rakentamista ja asetti toimikunnan asiaa tutkimaan. Sen ensimmäiseksi tehtäväksi tuli ratkaista, mihin uusi kirjastorakennus olisi rakennettava.
Päätettiin, että rakennuksen paikkaa valittaessa olisi vain kirjaston omat tarpeet otettava huomioon, mikä takaisi nykyaikaiselle kirjastolle menestyksellisen toiminnan. Paikkaa valittaessa olisi huomioitava laajennusmahdollisuus ja sen olisi oltava kaupungin keskustassa.
Toimikunta piti parhaana paikkana Torkkelinpuiston koillisosaa, joka rajoittuisi Vaasankadun tuntumaan. Asemakaavaosasto ei puoltanut kyseistä paikkaa, koska se katsoi tulevan kirjastorakennuksen lohkaisevan liian suuren alueen puistosta.
Kiista rakennuksen paikasta jatkui pari vuotta. Kirjaston johto asettui vastustamaan asemakaavaosaston sijoituspaikkavaihtoehtoja, jotka sen mielestä olivat joko syrjässä tai sijoitukseltaan vanhuksille ja lapsille liian vaikeapääsyisessä paikassa.
Wiipurin Teknillinen klubi, joka oli aina ottanut voimakkaasti kantaa kaupungin kehitykseen ja samalla myös tuntenut huolestuneisuutta kirjaston paikasta käytyä keskustelua kohtaan, alkoi omassa keskuudessaan pohtia paikkakysymystä. Se ryhtyi neuvottelemaan niin kirjaston johdon kuin asemakaavatoimikunnankin kanssa.
Klubi otti asian virallisesti esille kokouksessaan lokakuun 17. päivänä 1925 asettaen valiokunnan, johon valittiin arkkitehdit A. Schulman, U. Ullberg ja O-I. Meurman, kirjastonhoitaja J. Vasenius ja lehtori J.P. Tirkkonen.
Valiokunta ryhtyi heti työhönsä ja otti harkittavakseen eri rakennuspaikkavaihtoehdot. Toimikunnan enemmistö kannatti kirjaston johdon ehdotusta, mutta arkkitehti U. Ullberg kannatti rakennuksen sijoittamista Torkkelin- ja Aleksanterinkadun ( Karjalankatu ) risteykseen, mihin asemakaavaehdotuksessa oli tarkoitus rakentaa Viipurin monumentaalikeskus. Uno Ullbergin eräänä perusteluna oli vaatimus, että tulevan kirjastorakennuksen yhteyteen tehtäisiin myös maistraatin arkistotilat.
Teknillisen klubin kaiketi ansiokkain päätös oli, että kyseisestä kirjasto- ja arkistorakennuksesta julistettaisiin arkkitehtikilpailu. Tähän ehdotukseen otti kaupunginvaltuusto myönteisen kannan lokakuussa 1926 ja julisti kirjastorakennuksesta valtakunnallisen arkkitehtikilpailun.
Paikaksi valittiin Torkkelinpuiston alue, joka rajoittui Aleksanterin- ja Torkkelinkatujen kulmaukseen. Kirjastorakennukselle laadittiin kilpailuohjelma huonetiloineen. Samaan rakennukseen tulisi sijoittaa myös maistraatinarkiston tiloja sekä julkinen käymälä. Kilpailuaika päättyi 1. päivänä lokakuuta 1927 ja palkintolautakunta katsoi parhaaksi ehdotukseksi arkkitehti Alvar Aallon kilpailutyön. Yksi virstanpylväs kirjaston jo pitkässä historiassa oli saavutettu.
Välittömästi kilpailun jälkeen arkkitehti Alvar Aalto ja kirjaston johto aloittivat sarjan neuvotteluja, joissa tutkittiin kirjaston tarpeita. Piirustukset saatiin suhteellisen nopeasti valmiiksi, mutta kaupungin viranomaiset ehdottivat rakennustöiden lykkäämistä myöhemmäksi. Tilanne muuttui vuosien mittaan, mihin vaikutti myös yleinen talouslama sekä 1930-luvulla valmistuva Viipurin Maakunta-arkisto. Sieltä sai Maistraatin arkisto tarvittavat tilat, jolloin kirjastorakennuksen ohjelmaan tuli ratkaiseva muutos. Samalla uusi rakennuspaikka, joka oli kirjastolautakunnalle mieleinen, saavutti lisää kannatusta.
Lopullinen päätös kirjastorakennuksen rakentamiseksi tehtiin kaupunginhallituksessa vuonna 1933, jolloin päätettiin, että kirjasto tultaisiin rakentamaan Torkkelinpuistoon, Vaasankadun puoleiseen päähän Koulukadun jatkeeksi. Kaikki eivät toki päätöstä hyväksyneet, sillä modernin kirjastorakennuksen sijoittaminen Tuomiokirkon läheisyyteen tuntui vieraalta.
Arkkitehti A. Aalto laati uudet piirustukset uusine ohjelmineen vuoden 1933 loppuun mennessä.. Ratkaisu oli hyvä, sillä uusi rakennus voitiin kokonaisuudessaan suunnitella vain kirjaston omaa käyttöä silmällä pitäen. Vapaa, väljä rakennuspaikka antoi suunnittelijalle mahdollisuuden ratkaista kirjastorakennuksen jäsentelyn käyttötarpeita vastaavaksi. Rakennuksessa oli pyritty erottamaan toisistaan eriluonteiset osat omilla erillisillä sisäänkäynneillä. Näin liikenne saatiin eri toimintapisteiden kesken hajaantumaan, vaikka kaikki kirjastoosastot olivatkin sisäisessä riippuvaisuussuhteessa toisiinsa.
Kerhotila, joka ainoana huonetilana avautui suurien ikkunoiden välityksellä myös puistossa liikkujalle , oli arkkitehtonisesti ja akustisesti hieno ratkaisu. Se oli käyttötarkoitukseltaan erittäin monipuolinen tila.
Urakkakilpailu pidettiin vuoden 1934 alussa ja viipurilainen rakennusosakeyhtiö Pyramid aloitti työt viipymättä huhtikuussa 1934. Valkoisuuttaan hohtava funkisrakennus valmistui 19.päivänä elokuuta 1935, jolloin urakoitsija luovutti rakennuksen kaupungille. Varsinaiset avajaiset pidettiin 13. päivänä lokakuuta 1935. Viipurilaiset ottivat uuden kirjastorakennuksen hyvin nopeasti omakseen ja uudenaikaisena ja erikoisine teknillisine ratkaisuineen se saavutti nopeasti maailman mainetta. Kirjasto ehti toimia rauhanomaisissa olosuhteissa vain neljä vuotta, sillä normaali toiminta kirjastossa loppui sotatilanteen takia 7. joulukuuta 1939. Mainittakoon, että kirjaston sidosmäärä vuonna 1938 oli yli 90 000 nidettä.
Talvisodan aikana kirjasto kärsi hyvin pienet vauriot. Siviiliväestöstä kaupunki tyhjeni helmikuun puolessa välissä ja Moskovan rauhansopimuksen mukaan maaliskuussa 1940, Suomi joutui luovuttamaan Viipurin sekä koko Karjalan Kannaksen, että Laatokan Karjalan Neuvostoliitolle. Asukkaista tyhjentynyt Viipuri ja pakkoluovutettu Karjala liitettiin nyt vasta perustettuun Karjalais-Suomalaiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan, jonne uudet venäläiset asukkaat muuttivat kesällä 1940. Kirjaston vanhat kirjat poistettiin ja tilalle tuli vain neuvostoliittolaista poliittista ja jonkin verran venäläistä kaunokirjallisuutta sen ajan tendenssin mukaisesti.
Uudet asukkaat olivat venäläisiä, joten suomenkielinen ” kapitalistinen ” kirjallisuus ei saanut joutua poliittisesti valveutuneiden neuvostokansalaisten käsiin.
Historiallisesti tärkeät kirjat ja vanhat kartastot vietiin joko Leningradiin tai Petroskoihin, missä erikoistuneet ja luotettavat tutkijat saivat tutustua aarteisiin.
Jatkosodassa suomalaiset valtasivat Viipurin elokuun lopulla 1941. Kirjasto aloitti toimintansa alkukesästä 1942 ja palveli nyt entisiä, suomalaisia asukkaita, joista 40 % palasi raunioituneeseen Viipuriin vuodenvaihteesta 1942 alkaen, kesäkuun 15 päivään 1944.
Suuri määrä kirjaston vanhoista niteistä löydettiin ja kokoelmaa täydennettiin niillä kirjoilla, joiden alkuperäis- tä omistajaa ei tavoitettu. Pyöreästä tornista, joka vuosina 1940-41 toimi neuvosto-Viipurin kirjavarastona, löydettiin tuhansia suomalaisista liikelaitoksista ja yksityisasunnoista koottuja kirjoja.
Kesäkuussa 1944 jälleen suomalaiset poistuivat Viipurista ja uudet venäläiset asukkaat tulivat kaupunkiin lähinnä alkuvuodesta 1945. Kirjastorakennus oli kärsinyt lieviä vaurioita kesällä 1944 ja jäi nyt käyttämättömänä odottamaan 1960-luvun alkua, jonka jälkeen se korjattuna palveli jälleen alkuperäisessä tarkoituksessaan. Vuosina 1945-1960 kirjaston kaikki kalusteet ja mm. pronssiovet vietiin muualle.
Jos maailman kohtalot olisivat muodostuneet toisenlaisiksi 1930- ja 1940-lukujen vaihteessa, vuonna 1988 Viipurin kirjasto täyttäisi 180 vuotta. Se olisi Suomen vanhin kirjasto.
Juha Lankinen
Lähdekirjallisuus:
Viipurin kaupunginkirjasto 1935.
Viipurin kaupunginkirjaston vaiheet, Sven Hirn.
Viipurin kaupungin historia IV ja V
Viipurin kaupunginkirjasto bolshevikkivallan aikana 1940-1941.
Tarkistettu kieliasu M-L.K. 18.06.13