- Vaari on se hyvä, että sie et kuollu talvisodassa Viipurissa, Rasmus katsoo tiukasti silmiin. Minua huvittaa, mutta lämpimät tunnot kulkevat lävitseni, tiedän olevani hänelle tärkeä. Pojanpojallani on sukuperintönä sama pistävä irkokeesikatse kuin minulla, äidilläni ja mummollani. Me olemme muutenkin sielunveljiä, Rasmus ja mie.
Kahdeksanvuotiaan evakko-empatia on aitoa ja hellyttävää. Haastellessamme Karjalasta hän - stadin kundi - luopuu määkimisestä ja siirtyy spontaanisti mie-sie - kieleen. Kerron olevani Viipurin ensimmäinen avaruuslentäjä ja lisään:
- Nuorena, kymmenkuukautisena.
- Sie huijaat.
- Sotilas heitti lastenvaunut auton lavalle, kun myö saatiin hatkat Viipurista.
Siell on laps! äiti huusi ja miut palautettiin maan kamaralle.
- Et sie voi sitä muistaa,
Myönnän, että suuri osa Karjala-jutuistani perustuu minulle kerrottuun. Kuulin nuoruudessani kyllästymiseen asti, miten kaik pit jättää… Ja Karjalas kaik ol nii kaunista: tytötkii ku hyö pissiit, ves vällee niiku välkähtel.
Itse muistamani Viipurin lapsuudenkuvat ovat tummareunaisia: raunioita, ilmahälytyksiä, puutetta, hautajaisia…
En siirtänyt vanhempieni karjalankaihoa omille lapsilleni. Ehkäpä siksi, että koin itse saaneeni yliannostuksen haikeaa ikävää. Vasta iäkkäämpänä tajusin karjalaisuuteeni ja viipurilaisuuteeni iloisen ja luovan puolen.
Nyt minulla on missio: heimoperinteen siirto lapsenlapsilleni. Rasmukselle karjalaisuutta ei tarvitse pakkosyöttää, kiinnostus evakko- ja sota-aikaan on vapaaehtoista. Vaarin muistot ruokkivat lapsen mielikuvitusta.
Kerron syntyneeni Viipurin naistensairaalassa, joka oli aikansa modernein laitos. Siellä maailmaan putkahtaneet suomalaiset ovat nyt yli kuusikymppisiä.
- Sie ootkii dinosaurus, poika virnistää.
- Mie olen viipursaurus, Sorvalissa sorvattu.
Kun poika katsoo kysyvästi, selitän viipursauruksen olevan ihmislaji, jolla on pitkä muisti, selviytymisen taito ja kaipuu kaverina. Jätän sanomatta, että Viipurissa syntyneet suomalaiset kuolevat vähitellen sukupuuttoon kuin muinaiset liskot. Mutta sanon lämpimästi:
- Viipursauruksilla on ihania lapsenlapsia.
- Myö ollaakii Karjala poikii…
Minulle tulee rauhallinen, juureva olo. Rasmus pistää cd:n soimaan ja laulaa Pekka Hartosen mukana:
- Entinen Viipuri, muistojen kaupunki. Jäi unelmien taa, sit takaisin ei saa. Vahvempi sen vei, mutta oikein tehnyt ei. Eikä maksant meil ees kahta kopeekkaa.
Pertti Araviita
Kolumni Karjala-lehdessä 25.11.2004