Talon rakennuttajat Salomon Joensuu ja Pauliina Joensuu (s Laurila).
Omistajina 2.9.1939 -tilanteessa näiden perikunta:
Fil maist. Elsa Paavolainen (s Joensuu)
Fil maist. Väinö Joensuu
Seuraavassa Elsa Paavolaisen tytär teatterikriitikko Fil. maist. Katri Veltheim (s Paavolainen) synt. 1918- kuvaa isovanhempiensa taloa ajalta ennen vuotta 1931, jolloin molemmat kuolivat. Sen jälkeen asunnosta muodostettiin koulukoti Katrille ja hänen nuoremmille sisaruksilleen, joiden koti oli Kanneljärvellä. Hänen nuorempi veljensä Jaakko Paavolainen kuvaa taloa vuosina 1936-39.
Otteita luvusta "Mummon talo", Katri Veltheim, Kultainen rinkeli. Tammi 1984.
"Viipurissa", Jaakko Paavolainen, Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi 1982.
Valinnut Pentti Paavolainen.
Erkonkatu kääntyi huomaamattomana ja pimeänä Repolankadun valoista kohti Eliaan kirkkoa. Tuo lyhyt, kahta pääväylää yhdistävä katu tuntui aina pitemmältä kuin metrimitat osoittivat, sillä se oli niin ikävä. Ei yhtään valaistua kaupanikkunaa, vain ruskeita, toistensa näköisiä puutaloja. Puolivälissä parittomia lukuja oli erään yksikerroksisen rakennuksen talon katolla hassuja pikku torneja ja parillisten puolivälissä loisti Matkustajakoti Rauhan vaatimaton valokilpi, ainoat poikkeamat ruskeassa, yksikerroksisessa samankaltaisuudessa. Kun märässä lumessa nosteli painavia päällyskenkiään, ei viimeinen portti ennen äyräpäänkadun kulmaa tuntunut koskaan tulevan kohdalle.
Ensimmäinen mukava asia oli korkea lauta-aita siinä, missä mummon tontti alkoi. Vielä näihin aikoihin [1928-36] vedin siihen rukkasellani pitkän vanan kuin tunnustellakseni laudan läpi niitä reheviä marjapensaita, ihan erikoisen makeita, suuria karviaisia ja tummanpunaisia viinimarjoja, joita tiesin siellä kasvavan. Ja minusta oli hauskaa, etteivät ohikulkevat ihmiset tienneet mitään karviaisista ja viinimarjoista - se oli salaisuus, ikävän ruskean lauta-kadun kätketty yllätys. Vain kahden vaahteran yläoksat, nyt lumesta valkoiset, vihjasivat, että laudan takana kasvoi jotakin.
Sitten pujahdin portista sisään. Talonmies Viljakainen ei ollut vielä sulkenut rautaporttia, aseman kello oli näyttänyt vasta kuutta, kun käännyin Repolankadulta mummon kadun pimentoon. Mukulakivet olivat liukkaat ja iljanteiset ja kumipohjaiset kengät lipsuivat. Mummon ovi oli matalassa pihasiivessä oikealla - suuremmat, paremmat kadunpuoleiset asunnot olivat tietysti vuokralla. Kahdessa salin ikkunassa, jotka olivat tuskin metrin korkeudella maasta, häämöttivät valkeat pitsiverhot pimeässä, mutta tämä ei hämmästyttänyt yhtään. Tiesin, ettei mummo koskaan istunut tässä parhaassa huoneessaan ellei ollut vieraita. Ovi ensimmäiseen, kylmään ulkoeteiseen oli aina auki eikä ovikelloakaan ollut - miksi sitä olisi tarvittu? Tiesin pimeässäkin tarkkaan, että tässä oli kaksi porrasta, tässä harmonikkasänky vieraita varten, tässä pieni pöytäkaappi ja tässä kylmäsulaanin, komeron ovi. Vasta sitten olin varsinaisella tampuurin ovella, kaksipuolisella, jonka lasit oli vinosti ruudutettu sorvatuilla puulistoilla ja messinkinen ovenripa loisteli kuin juuri kiillotettuna. Koputin lasiruutuun, sillä tämä ovi oli iltaisin lukossa.
Lopulta syttyi valo pitkään eteiseen ja mummon kasvot kurkistivat keittiön ovelta, vähän epäluuloisina ennen kuin hän erotti minut lasiruudun takaa ja tuli avaamaan. Mummon vaatteet olivat merkillisiä, varsinkin alushameet. Ihmettelin aina, miksei hän käyttänyt niitä päällyshameina - ainakin sitä sileää, ohutta verkahametta, jossa oli nuuskanruskealla pohjalla mustia ja turkooseja ohuita raitoja. Kun hän istui kiikkutuolissa omassa huoneessaan ja minä jalkajakkarallaan siinä vieressä, niin katselin ja hypistelin hametta. Mutta päälläpäin oli aina musta tai tummanruskea päällyshame, [- -]
Pidin mummosta, hänen korkeasta otsastaan, kauniista nenästään ja pikimustasta tukastaan, vaikka hän oli melkein 80-vuotias ja sairasti astmaa. Sitä paitsi ilmapiiri tässä hiljaisessa, elämättömässä talossa oli ihan erilainen kuin se iloinen, hälisevä maailma, missä minä elin. Kun astuin kynnyksen yli eteiseen ja riisuin takkini, olin siirtynyt menneeseen aikaan.
Vierailut toistuivat aina samanlaisen rituaalin mukaan. Istuin ensin jakkaralla kiikkutuolin vieressä mummon huoneessa ja kertoa pälpätin kaikenlaista mitä koulussa oli tapahtunut, pinnistin ajatustani piristääkseni mummoa, koska hänen uurteisille, ankarille kasvoilleen ilmestyi tuo pieni hymy. Mummo ei koskaan kertonut mitään - että meillä ennen vanhaan ja kun minä olin pikkutyttö - ei, ei mitään sellaista. Hän vain kysyi, miten kokeet olivat menneet ja olinko saanut hyviä numeroita. Arvattavasti hän vähän epäili tätä puolta ja syystäkin. Sitten seurasi vierailun toinen vaihe.
- Menehän nyt katsomaan vaijaakin. Tule sitten teelle. Tiesin, että nyt mummo sytyttää astmatupakan. Menin hämärän salin poikki, mihin tuli nyt jo valoa viereisestä huoneesta ja eteisestä. Valkoiset verhot hohtivat, siron myöhäisrokokookaluston ääriviivat piirtyivät vihreää, lehtikuvioista tapettia vasten. Kuollut, äänetön talo oli alkanut elää aivan vähän. Vaijan huone oli tampuurin toisella puolella. Koputin hiljaa ja minua jännitti vähän, oli vaikeaa tavoittaa vaijaa, hän oli niin kaukana omien ajatustensa, oman yksinäisyytensä kehässä. Tässä askeettisessa, tummassa huoneessa tuoksui hyvä sikaari, vanhan miehen suuri nautinto. Eihän hän enää voinut kävellä ulos porttikäytävästä ja kääntyä kohti kapakkaa, kieltolaki kun oli. Mutta pienestä iltaryypystä hän olisi pitänyt, ihan kaikessa kohtuudessa. Asioiminen salakauppiaitten kanssa oli kuitenkin mahdoton ajatus tässä suomettarelaisessa, tiukasti lainkuuliaisessa perheessä. Vain kerran oli mummo uhmannut virkavaltaa, kun hän oli piilottanut enon [=poikansa] perunakellariin laittoman sotaväenoton aikoihin punaisen Viipurin päivinä.
Vanha reumatismin käyristämä, mutta alun perin kookas ja komea mies istui kirjoituspöytänsä ääressä Snellmanin kuvan alla ja oli ehtinyt toiseen päivälehteensä Karjalan jälkeen. se oli ensin ollut Uusi Suometar, sitten Uusi Suomi. Vaijan huone oli puhtaasti tyypillinen näyte vuosisadan lopun viipurilaisesta keskisäädyn kodista paksujalkaista kirjoituspöytää, vankkaa korkeapäätyistä sänkyä, piironkia ja pietarilaista biedermeier-sohvaa myöten. Tämä sohva, jonka nurkkaan aina asetuin istumaan nuuskanruskealle samettipäälliselle oli hyvin kaunis esine. Ei tässä kodissa tietenkään ollut keisari-empireä, niin kuin Linnoituksen upseerikodeissa, ei miekkoja ristissä seinällä eikä kandelaabereita - mutta mummon talossa ei mikään ollut rumaa ja jokaisessa esineessä oli yksinkertaista aistikkuutta aina salin hauskoja ja aivan matalia pehmustettuja pinnaselkäisiä tuoleja ja kookkaita, syvillä lautasillaan seisovia ohuita juhlakahvikuppeja myöten. [- -]
He olivat maaseudulta molemmat, Viipuriin muuttaneita edellisen vuosisadan lopulla, kun kaupunki kasvoi ja avartui ja kun siitä tuli Itä-Suomen vilkas ja suuri kauppakeskus. Prosessi, joka oli alkanut Saimaan kanavan rakentamisella, muurien purkamisella ja uusien valtakatujen, Torkkelin- ja Aleksanterinkadun avauksella sekä lopulta päättynyt Riihimäen-Pietarin radan rakentamiseen, oli täysin muuttanut vanhan, muurien ympäröimän, ahtaan Viipurin. Viimeksi kaavoitettu Repola likakatuineen, joitten varsilla oli ollut vain epämääräisiä puuhökkeleitä, kaikkein vähäisimpien ja irtonaisten ihmisten asumuksia, oli muuttunut arvokkaaksi tonttimaaksi, koska se oli niin lähellä asemaa.
Tässä uudessa Viipurissa mummo ja vaija alkoivat rakentaa omaa elämäänsä - tyhjästä, niin kuin äiti sanoi. Nuoria tyhjätaskuja oli tähän kaupunkiin tullut ennenkin - monet Linnoituksen kauppapatriiseista olivat aloittaneet tyhjästä hekin sata vuotta aikaisemmin. Mutta mummo ja vaija olivat uuden ajan ihmisiä - heillä molemmilla oli ammattinsa, mihin he olivat saaneet koulutuksen ja mitä he tulivat antaumuksella harjoittamaan. Heidän motivaationsa oli toinen, heidän maailmansa ja tavoitteensa toiset.
Mummo tuli Viipuriin harjoittamaan kätilön ammattiaan. Hän oli hyvin ylpeä saamastaan kaupungin virasta - olihan hänet hyväksytty vastaperustetun Helsingin kätilöopiston ensimmäisille kursseille, olihan hän saanut todistuksensa ja oli niin laillinen kuin olla voi.
Vaija oli tullut Itä-Suomeen Pomarkusta, varsinais-suomalaisesta [p.o. satakuntalaisesta] merenrantapitäjästä - minkä vuoksi alun perin, sitä ei kukaan tiedä. [- -] Vuonna 1886 hän tuli Viipurin Läänin Maanviljelysseuran palvelukseen kynnön neuvojaksi ja asettui lopullisesti Viipuriin. Hän oli ollut tilanhoitajana Heinjoen Pilppulan kartansossa, maanviljelysneuvos Edvard Grönroosin omistamassa. [- -]
Vaijasta sanottiin aina jälkeenpäin, että hän oli maahengen läpitunkema mies, joka tunsi elävänsä vain pelloilla ja metsissä. Juuri hänen pieni pakopaikkansa kaupungissa oli tuo puutarha lauta-aidan takana, missä kukoistivat nuo suuret harvinaisen makeat karviaiset, nuo viinimarjat, jotka hän taiten oli valinnut ja kasvatellut. Hän aukaisi aina avaimellaan pienen puuportin ja meni ruoppaamaan pensaittensa juuria niin kauan kuin jaksoi. [- - ] Myöhemmin hän ei enää jaksanut hoidella marjapensaitaan, kävisi vain putarhassa silloin tällöin. [- -]
Aseman seutu oli juuri saanut juuri saanut lopullisen ilmeensä, kun he ostivat talon ja tontin velaksi silloisten Taavetin- ja Karjalankadun kulmasta. Karjalankatu oli entisen Pietarin esikaupungin pääkatuja ja vei Papulan sillan tuntumaan. Yksikerroksiset puutalot pitivät vielä pintansa näillä tonteilla niin kuin suurten pääkatujenkin varsilla - asemakaavahan ei sallinut kaksikerroksisia puutaloja tulenvaaran vuoksi. [- -]
Että mummo ja vaija eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä yksikerroksiseen puutaloonsa kävi ilmi siitä, että he olivat tilanneet arkkitehti Ikoselta nelikerroksisen jugend-talon piirustukset - oikean komean kivimuurin neljine kerroksineen ja suurine huoneistoineen. Olin läpi varhaislapsuuteni saanut paljon kuulla puhuttavan suurista, komeista kivimuureista. Koska tontti oli niin iso, piti sille rakentaa ensin vaatimattomampi pihasiipi ja sitten edustava fasadipuoli. Arkkitehti Ikonen, Aarne Sihvon appi, joka oli myös piirtänyt meidän koulumme [Viipurin vanhan yhteiskoulun], tuon "ei mitään tyyliä" olevan rakennuksen, teki piirustukset S. Joensuun omistamalle tontille Repola N:o 100.
Näitä kivimuureja ei kuitenkaan koskaan rakennettu - tuliko maailmansota väliin, oliko joitain hankaluuksia takausten hankkimisessa vai tunstivatko mummo ja vaija itsensä yksinkertaisesti liian vanhoiksi? Tämä on kuitenkin vähimmin luultavaa, sillä heissä oli molemmissa vanhan kansan tienraivaajan sitkeyttä. [- -]
[Mummo oli ruotsin kielen] taidostaan varsin ylpeä ja epäilemättä se auttoi häntä pääsemään eteenpäin laveassa maailmassa, minne hän oli niin urheasti lähtenyt ja missä yksin ponnistellut eteenpäin ensin tienaten rahaa talousmamsellina eli "frun till handana", kuten hän sanoi, ja sitten käynyt kaksivuotisen kätilökurssin.
Minkälainen oli sitten isovanhempieni sosiaalinen status tuossa vanhassa, säätytietoisessa kaupungissa? Jos mummo olisi Viipuriin tulon aikoihin yrittänyt mennä teatteriin, olisi hän ammatinharjoittajana epäilemättä joutunut silmätikuksi, ellei suorastaan poistetuksi teatterista kuten Alhambran omistajattaret. Mutta myöhemmin, talonomistajina mummo ja vaija olisivat päässeet Viipurin kuuluun, vanhaan "Bürgerbuchiin", jos sellainen instituutio vielä olisi voimassa, koska ilmeisesti se, että omisti talon oli arvo sinänsä. Mutta nuo vanhat käsitykset ja raja-aidat alkoivat murtua juuri silloin, kun he elivät parasta aikaansa Viipurissa. [- -]
Tuimana ja tarkkana mummo hallitsi taloaan, vuokralaisiaan, joille ei rillutteluja eikä huonoa elämää sallittu, pesutupaansa ja ennen kaikkea suurta, arvokasta mankeliaan jota ahkerasti vuokrattiin. Naiset pitkissä, valkoisissa esiliinoissaan, villatakki harteille heitettynä kantoivat sinne suuria pärekoreja kukkuroillaan lakanarullia, tarkan tilausaikataulun mukaan, mikä oli merkitty keittiön rihvelitauluun. Ja tässä tilavassa, valoisassa keittiössä, jota hallitsi suuri kaakelinen rautahella, keitettiin kahvia kaupustelijaeukko Loviisalle, joka pistäytyi tämän tästä ja joulun ja pääsiäisen aikoina erikseen.
Loviisan käynnit eivät loppuneet, vaikka mummosta aika jätti. [- -] tuo pienenpieni, ketterä ja kielevä eukko, ulkonäöltään kuin pienentynyt, iloisempi versio Gallen-Kallelan akasta joka maanittelee kissaa. Hän oli oikea tietolähde, mitä viipurilaisten asioihin tulee, siksi monessa talossa hän kävi. [- -]
Kellarikerroksessa pesutuvan vieressä asui myös ainoa leikkitoverini mummolassa käyntien aikana, Viljakaisen Aino, kiltti, lempeä tyttö. Kerran olin odotellut häntä pihalla jo kauan, mutta kun häntä ei näkynyt, menin häntä hakemaan tuosta talonmiehen kellarikerroksen asunnosta. Olin jotenkin hämilläni, pahoillani, että avasin oven tähän yhteen ainoaan, kosteaan kellarikerroksessa olevaan huuruiseen ja sekaiseen huoneeseen. En olisi saanut tulla, en olisi saanut nähdä sitä. Mummokin oli vihainen jälkeenpäin.
- Ei sinulla ole sinne mitään asiaa, hän sanoi.
- Mutta onhan niillä varmasti toinen huone takana? kysyin.
Ei sitä kuitenkaan ollut. [- -] Tunsin itseni melkein osasyylliseksi tähän yhteiskunnalliseen vääryyteen, tiesin kurkistaneeni työmiehenvaimojen maailmaan. Mutta mummolla[, vanhalla naisasianaisella,] kuitenkin oli ihan oma solidaarinen tapansa suhtautua Viljakaiskaan, myötätuntoinen ja auttava. Tämähän sai raataa niin lujasti miesroistojen vuoksi. [Viljakainen oli talonmies ja ajoi vossikkaa, mutta oli alkoholiin taipuvainen.]
Maununkadusta oli tullut siis nyt koulutieni, kun muutin asumaan mummon ja vaijan tyhjäksi jääneeseen, pienennettyyn asuntoon yhdessä pikkusisareni Helenan kanssa, joka aloitti meidän koulumme valmistavassa koulussa. Meitä huolsi ja holhosi Tyyne Siiri, entinen vanhempi apulaisemme, jonka luonteenominaisuudet olivat äidin mielestä tähän luottamustoimeen soveltuvia. [- -]
[- -] Talokompleksi oli normaaliin tapaan yksikerroksinen, mutta siinä oli liikehuoneistotilaa kellarikerroksessa. Eräältä osin se oli kaksikerroksinen ja sisälsipä se erään pienen kivisenkin jakson. Arvatenkin tontilla on ollut moniaitakin rakennusvaiheita. Paitsi molempien katujen suuntaisia rakennusflyygeleitä, talossa oli vielä pihasiipi, joten se ei lajissaan voinut olla pienimpiä. Mutta erityisesti tontilla oli vielä paljon rakentamatonta pinta-alaa. Oli muun muassa aidoin ja piikkilangoin huolellisesti suojattu omistajan "yksityispuutarha". Puutarhan vieressä oli vanha kalkittu kivi- tai tiilirakennus, jossa oli muutamia ulkohuusseja sekä talli. Talonmies Viljakainen, joka samalla oli issikka, säilytti tallissa hevostaan rattaat olivat rakennuksen jatkeena olevassa katoksessa. Tontin toisella korttelinsisäisellä rajalinjalla oli katos, joka tukeutui naapuritalon korkeaan kivimuuriin. Sen alla oli Haajasen mehutehtaan jättiläiskokoisia tynnyreitä. Niitä oli korkeana rivistönä vielä katoksen ja erilaisten lautasuojien jälkeenkin. Katoksen edustalla kulki vielä pitkä halkoliiterirakennus, jossa oli kymmenkunta osastoa, yksi kutakin talon huoneustoa kohti. Niiden ovet avautuivat pihalle päin ja ne reunustivat mukulakivien peittämää keskipihaa, joka sekin oli aika avara.
Varsin huomionarvoisen kapitaalin olivat Salomon ja Pauliina Joensuu saaneet hankituksi ja lisäksi kallistumiskykyisen tulevaisuutta ajatellen. Tästä he itsekin ovat olleet hyvin tietoisia, mistä kertovat mahtavat nelikerroksisen kivitalon piirustukset, jotka tontille on laadittu vuosisadan alussa. Siihen olisi tullut suuria jugend-tyylisiä asuinhuoneistoja. Miksi suunnitelmat kariutuivat, on minulle tuntematonta. Rahoitusvaikeudet tulevat tietysti ensimmäisinä mieleen. Tuskinpa edes äitini tai enoni ovat tulleet sitä tietämään, koska en heiltä koskaan ole kuullut asiasta. Mielikuvitukseni sanoo, että tämä suuri haave on saattanut olla lähtökohtana mummon ja vaijan välien kylmenemiseen heidän vanhuusvuosinaan. [- -] Sekä vaija että hänen jälkeensä mummo haudattiin [1931] Sorvalin hautausmaahan, jonne ainakin kerran kesässä matkattiin haudan kuntoa tarkastamaan.
Kun mummokin kuoli, jäi isovanhempiemme huoneusto koulukodiksemme. Sitä pienennettiin erottamalla vaijan huone ja liittämällä se viereiseen ulosvuokrattavaan huoneustoon. Siten jäi jäljelle kaksi huonetta ja keittiö sekä vintissä oleva lämmittämätön kesähuone. Kun minun piti aloittaa kouluni, oli vanhin sisareni Katri sen sopivasti lopettanut, joten mahduimme sisareni Helenan kanssa hyvin tähän asuntoon. Katri oli keväällä 1936 kirjoittanut ylioppilaaksi yllättävän hyvin arvosanoin. [- -]
[luvusta Vähän viipurilainenkin]
Kadun puolella kulmauksessa oli Nykäsen sekatavaraliike kellaritasossa. Vanhan Nykäsen rinnalla vaikutti hänen aikuinen poikansa Martti. He eivät asuneet talossa, [- -] Talossa oli poikia siis sen verran, että oli edellytyksiä sakin syntymiseen: Noivalla kolme, Leivolla kaksi, Raution ja Viljakaisen Penat ja minä. Röppäsen kolme poikaa Mikko, Sergei ja Pekka olivat jo niin vanhoja, etteivät sopineet joukkoomme, ja tuskinpa vanhemmat heitä olisivat oikein päästäneetkään, salainen tupakointi kun alkoi kukoistaa keskuudessamme. Valtakuntamme oli tuo mainittu katos, jossa oli Haajasen mehutynnyreitä, pianolaatikko ja monenmoista moskaa. Tämä paikka oli suojassa aikuisten katseilta edessä olevan halkoliiterirakennuksen takia. [- -] Istuskelimme tynnyrien päällä ja savukkeen ihana tuoksu leijaili kostean koleassa ilmassa sekaantuen marjatynnyreiden pistävään, happameen löyhkään. Hämärässä nuo marjatynnyrit olivat kuin mitäkin kumpuilevaa vuoristomaastoa. [- -]
Tietenkin puhuimme kaikenlaista tuhmaakin istuessamme tupakalla katsoksessamme, jos kohta se tapahtuikin kyynisen huumorin merkeissä. Huomattava tekijä joukossamme oli Viljakaisen Pena, pieni, laiha, rääväsuinen ja sisukas kaveri, joka estoitta kiroili kaikkia, isäänsä ja äitiänsäkin, jotka yrittivät kahlita hänen vapauttaan. Hänen mainen osansa oli meidän kaikkien muiden osaa heikompi. Talonmiehen asunto oli talon kivisen osan kellarikerroksessa. Se oli aina pimeä ja kostea ja tunkkainen. Rahaa ei ollut. Isä ja äiti olivat vanhoja ja riitaisia. Isosisko "styylasi" jo miesten kanssa, ettei vain ollut naimisissakin. Elämä yksinkertaisesti v-tti Penaa.
Mutta vaikka talonmiehen Penassa oli enemmän "katupoikaa" kuin meissä muissa, hän monessa kohdin oli rennompi ja irtonaisempi kuin me, joissa onnea ahnehtiva pikkuporvari jo oli oraallaan. Hänen riettautensa oli jotenkin raikkaampaa, asian yläpuolelle asettuvaa. [- -]
[Talvisodan ensimmäisen pommituksen aikana 30.9.1939 Jaakko oli piileskellyt Papulan puistossa.]
Palatessani naisväki oli jo kotona ja vaara ohi -merkki annettu. Äiti, jokia sattumalta oli käymässä Viipurissa, Helena-sisko ja Reinikaisen Aino, koulukotimme "taloushengetär" olivat olleet viereisen suuren kivitalon pommisuojassa. Se ei ollut johtunut mieleeni, en ollut sellaisesta edes kuullut.