Me entiset Viipurin suomalaiset asukkaat haluamme tämän näyttelyn kautta esittää teille nykyviipurilaisille rakkaan kaupunkimme ilon ja kohtalon hetkiä. Valokuvin, kartoin ja tekstein osoitamme, miltä Viipuri näytti ja miten elimme 1930-luvun lopulla sekä mitä tapahtui kohtalon vuosina 1939 - 1940 ja 1941 - 1944. Vuosi 1944 oli Viipurin historiassa ratkaiseva vuosi. Ensimmäisen kerran kaupungin koko 650-vuotisen historian aikana asujaimisto vaihtui sodan seurauksena. Suomalaisten asukkaiden monisatavuotinen side kaupunkiin katkesi, ja uudet venäläiset asukkaat tulivat tilalle sotien runtelemaan kaupunkiin.
Viipurissa oli vuonna 1939 asukkaita noin 86 000, joista venäjänkielisiä oli noin 4 500, ruotsinkielisiä noin 2 600 ja saksankielisiä noin 1 000 henkeä. Näin 1930-luvun lopulla oli Viipuri kielellisesti hyvin kansainvälinen. Viipuri oli laajan maakunnan ja läänin hallintokeskus sekä koko itäisen Suomen kulttuuri-, koulu- ja kauppa-kaupunki. Kaupungissamme oli 27 kansakoulua, joissa oli yli 6 000 koululaista, seitsemän ammatillista koulua, joissa oli noin 1 500 opiskelijaa ja 12 oppikoulua, joissa oli noin 3 500 oppilasta. Tähän lukumäärään sisältyvät myös ruotsin- ja venäjänkieliset oppikoulut.
Kaupungin musiikkielämä oli erittäin rikasta omine musiikkiopistoineen. Vuonna1938 Viipurin musiikkiopistossa oli 30 opettajaa ja 355 oppilasta. Erilaisia kuoroja oli yli 30, joista varsinaisia konsertoivia kuoroja oli kymmenkunta. Viipurin Lauluveikot, yksi kuuluisista viipurilaiskuoroista, jatkaa toimintaansa nykyisin Helsingissä. Viipuri Suomen suurimpana varuskuntakaupunkina oli sotilasmusiikin edelläkävijä ja kehittäjä. Asukkailla oli runsain mitoin musiikkitarjontaa. Maamme johtavat musiikinopettajat opettivat myös Viipurissa ja vuorovaikutus muun Suomen sekä muiden maiden välillä oli vilkasta. Toukokuussa 1935 pidettiin Viipurissa suuret SULASOLin järjestämät laulujuhlat Kalevalan 100-vuotis- muistoksi. Tämä tilaisuus keräsi useita tuhansia kuulijoita ja juhlijoita mm. kesäteatteriin ja keskusurheilukentälle. Suomen Yleisradio Oy käytti monesti hyväkseen näitä musiikkiohjelmia, johon antoi hyvän mahdollisuuden Viipurin oma radiostudio ja -asema. Kirkkokuorot, joita Viipurissa oli monia, antoi oman lisänsä kaupunkilaisten hengellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Olihan keskustan alueella seitsemän kirkkoa, jotka edustivat kolmea eri kirkkokuntaa. Monet rukoushuoneet lisäsivät eri uskontokuntien kirjoa, puhumattakaan esikaupunkialueiden kirkollisista toiminnoista. Kaksi Viipurin kirkoista oli 1400-luvulta. Viipurin kaupungin teatterirakennus oli vanhin maassamme ja valmistui 1832. Teatterielämä sai vaikutteita niin lännestä, etelästä kuin idästä. Teatteritoiminta sai näin kansainvälisyyttä ja perinteitä. Kerta kerran jälkeen teatterin katsomo oli loppuunmyyty 1930 - luvulla. Monet viipurilaiset näyttelijät ovat vuosien aikana rikastuttaneet muunkin Suomen teatterielämää. Koko Suomi piti Viipuria taide-elämän "Mekkana", jonka vanha historiallinen kaupunkimiljöö osaltaan inspiroi taiteilijoita luovaan työhön. Taidekoulun ja eri kerhojen merkitys kasvatustyössä oli ratkaisevaa. Viipurin taidemuseo oli Helsingissä olevan Ateneumin jälkeen kuuluisin ja arvostetuin maassamme.
Kirjailijoista tunnetuimpia oli nuori Lempi Jääskeläinen, joka kirjoitti mm. Wechroothien perheestä historiallisia romaaneja. Kaupungin historiallinen museo perustettiin 1800-luvun lopulla ja sen kokoelmat laajenivat jatkuvasti ja nostivat museon toiseksi arvostetuimmaksi Suomessa. Valitettavasti suurin osa sen erittäin arvokkaista ja korvaamattomista kokoelmista tuhoutui sotatalvena 1940.
1920- ja 1930-luvuilla koko Suomi tiesi viipurilaisen urheiluelämän monipuolisuuden ja voiman. Yksi mai- neikkaimpia urheilumuotoja oli jääpallo, joka tuli Suomeen Pietarin kautta vuosisadan vaihteessa. VIIPURIN SUDET oli ja on edelleenkin maamme maineikkaimpia jääpalloseuroja, ja mm. 1920-luvulla saattoivat Susien pelaajat muodostaa Suomen jääpallomaajoukkueen rungon. Suomenmestaruuden viipurilaiset jääpallojoukkueet saavuttivat 16 kertaa vuoteen 1939 mennessä. 1930-luvun lopulla Sudet ja VIIPURIN PALLOSEURA vuorotellen pitivät yllä jääpallohegemoniaa maamme sarjoissa. Suomen ensimmäisen jääkiekkomestaruuden voitti REIPAS vuonna 1928. Yleisurheilu, voimistelu, nyrkkeily, paini, tennis ja yleensä palloilulajit ovat kaikki niitä urheilumuotoja, joissa viipurilaiset seurat näyttivät johtavaa roolia urheilusaralla. Viipurilaisseuroista löytyy yhteensä 25 urheilijaa, jotka saavuttivat kulta-, hopea- tai pronssimitalin Olym- piakisoissa vuosien 1906 - 1936 aikana. Suomenmestaruuksia kaupunkimme urheilijat saavuttivat 244 kertaa vuoteen 1940 mennessä. Vuoden 1936 Olympiakisoissa Berliinissä kaksi viipurilaisurheilijaa voitti kultamitalin ja kolme ylsi pronssiin, Suomen joukkue saavutti voimistelussa kolmannen sijan. Tänä päivänäkin entiset tunnetut viipurilaisseurat, kuten Viipurin Urheilijat, Viipurin Nyrkkeilijät, Reipas, Sudet jne. jatkavat tunnettuina seuroina vanhoja viipurilaisperinteitä. Vuonna 1937 pidettiin Viipurin keskuskentällä kaksipäiväset yleisurheilun suomenmestaruuskilpailut, jonka katsojamäärä, yli 27000 penkkiurheilijaa, ylitettiin Suomessa vasta pari vuotta sitten. Keskuskenttä valmistui 1934 ja sen katsomotilat sisälsivät noin 3000 katoksellista istumapaikkaa ja yli 8000 seisomapaikkaa. Toinen suuri, vanhempi urheiluareena oli Papulassa, jonka katsomoon mahtui myös useita tuhansia katsojia. Tällä kentällä 1920- ja 1930-luvun alussa rikottiin 12 kertaa yleisurheilun maailmanennätys. Unohtaa ei pidä lukuisia tenniskenttiä eikä – hallia eikä Huusniemen puistossa olevaa Viipurin golfkenttää. Raviradalla hevosurheilun huiput kohtasivat ravien merkeissä ja viipurilaiset moottoriurheilun ystävät ko- koontuivat siellä seuraamaan moottoripyörä- ja autokilpailuja. Vastaavia kisoja pidettiin myös kaupungin keskustassa lähellä satama-aluetta.
Satama on ollut koko kaupungin kehityksen kulmakivi jo satojen vuosien ajan. Viikingit olivat huomanneet Viipurinlahden suojaisan poukaman, joka muodosti otollisen ja suojaisan kauppapaikan jo 900- 1200-luvuilla. Tällä alueella ovat kohdanneet eri ilmansuuntien kauppiaat ja kulttuuri, joka osaltaan johti kolmanteen ristiretkeen 1293, jolloin Viipurin linna perustettiin. Vanhimmatkin kartat ovat osoittaneet, että kaupungilla on ollut satama, mutta sen koko luonnollisesti oli pieni, verrattuna tähän päivään. Uusien, ajanmukaisten satamalaiturien rakentaminen aloitettiin viime vuosisadan puolen välin paikkeilla, jolloin Saimaan kanavaliikenne lisäsi sataman tarvetta moninkertaisesti. Jatkuva lisärakentaminen ja satama-alueiden laajentaminen keskeytyi sotatalvena 1939-40. Satamaliikenteen osalta Viipuri oli Suomen toiseksi suurin vientisatama ja kolmanneksi suurin tuontisatama. Kesän 1939 aikana useasti oli laivoja jopa rinnakkain eteläsataman laiturien kupeessa. Samainen kesä oli vilkkain laivaliikenteen osalta. Uuraan ulkosatama kuului Viipurin kaupunkiin ja sitä laajennettiin koko 1930-luvun ajan erittäin voimakkaasti. Tarkoituksena oli siirtää koko raskas laivaliikenne Uuraaseen, koska Viipurinlahden mataluus haittasi suurien laivojen liikkumista. Viipurin satamat olivat 1930-luvulla keskimäärin avoinna 8 - 9 kuukautta vuodessa.
Viipuri oli kauppakaupunki, jonka monet kauppiassuvut olivat lähtöisin Kannakselta ja muualta Suomesta sekä Keski-Euroopasta, Skandinaviasta ja Venäjältä. Viipuri ei ollut varsinainen teollisuuskaupunki, vaikka sen vaikutusaluetta, Vuoksen seutua, pidettiin 1930-luvulla Suomen Ruhrina. Ympäristön teollisuuden kehitykseen vaikuttivat paljolti Imatran ja Rouhialan sekä rakenteilla olevat Enson suurvoimalat. Itse kaupungin alueella oli runsaasti elintarvike- ja virvoitusjuomateollisuutta ja kaupungin välittömässä ympäristössä oli mm. kolme suurta tiilitehdasta. Valtion rautateiden konepaja, korjaamo- ja varikkokeskus oli Viipurin suurin työnantaja. Viipurilaiset teollisuuden- ja liikkeenharjoittajat perustivat vuonna 1891 PAMAUS – seuran, joka toimi liik- keenharjoittajien yhteisenä foorumina. Tämä yli 100-vuotias seura vaalii nykyisin vanhoja viipurilaisperinteitään.
Viipuri oli viiden rautatien risteyspaikka ja sen ratapiha oli Pohjoismaiden laajin. Ratajakso Viipuri-Terijoki oli maamme vilkkaimmin liikennöity osuus. Yleensäkin Karjalan Kannaksen rataverkosto oli maamme tihein. Valtion Rautatiet kokeili Suomessa ensimmäisen kerran ns. pienoisjunaa Viipurin ympäristön rataosuuksilla syksyllä 1939. Uutta ratalinjausta Viipurin keskustan ja Tienhaaran välillä aloitettiin rakentaa vuonna 1937, mutta työt jäivät keskeneräisiksi 1939. Uudella radalla haluttiin poistaa niitä liikennehankaluuksia, jotka Saimaan kanavan liikenne aiheutti, kun se kulki keskustan alueen kautta. Kanavan kulkureitti oli tarkoitus siirtää Sorvalin saaren länsipuolelle, jolloin rauta- ja maantieliikenne olisi ylittänyt kanavan uusilla siltaratkaisuilla.
Vanha satamarata, joka kulki keskustan alueen kautta, määrättiin purettavaksi keväällä 1940, jotta kau- punkikuva siistiytyisi kesän 1940 Olympiakisoja varten. Olihan tarkoitus pitää muutamia kisalajeja Viipurissa, vaikka varsinainen kisakaupunki oli Helsinki.
Maantieliikenteen osalta kaupunki oli kahdeksan valtatien risteyspaikka, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Viipuriin rakennettiin Suomen ensimmäinen linja-autoasema vuonna 1932. Olihan tiheästi asuttu Karjalan Kannas otollinen alue linja-autoliikenteen toiminnalle. Esikaupunkiliikenteen pääteasema oli kauppatorilla, mistä lähtivät yksityisten linja-autoyhtiöiden bussit kaikille esikaupunkialueille. Samoin tänne valmistui vuonna 1929 maamme toiseksi vanhin huoltoasemarakennus, joka palvelee bensiinin jakelupaikkana vielä tänä päivänäkin. Keskustan liikennemäärät kasvoivat 1930-luvun lopulla runsaasti, ja mm. Linnansillan liikennevaikeudet aiheuttivat vuoden 1939 ensimmäisellä puolivuotisjaksolla 155 onnettomuutta. Kapean Linnansillan liikennettä haittasivat sillä liikkuvat raitiotievaunut. Kaupungin sisäistä liikennettä haittasivat jatkuvasti Saimaan kanavaliikenteen alukset, sillä sillan avattava kääntöosa aukaistiin tunnin välein 15 minuutiksi. Samat vaikeudet esiintyivät myös rautatieliikenteessä. Eikä ihme, että uusi asemakaava-arkkitehti Olavi Laisaari paneutui Viipurin läntisen liikenteen probleemien ratkaisemiseen. Kaupungin ympärille ryhdyttiin rakentamaan ohikulkutietä, mutta sekin työ jäi kesken. Tie Tienhaarasta Juustilan kautta ohi Portinhoikan Taliin asti saatiin valmiiksi vuosien 1937-39 aikana. Lentoliikenne Helsinkiin alkoi kesällä 1937 Suur - Merijoen sotilaslentokentältä. Viipurin itäpuolelle, noin kahdeksan kilometrin päähän keskustasta, aloitettiin uuden lentokentän suunnittelutyöt kesällä 1938.
Kaupunkikulttuurin ja rakentamisen perinteet olivat ainutlaatuisia koko maassa. Eihän mistään muusta suomalaisesta kaupungista löytynyt rakennuksia, jotka olivat 1400 - 1500-luvuilta. Tätä ainutlaatuisuutta pyrittiin säilyttämään ja varjelemaan, mikä heijastui myös uudisrakentamisen puolella. Kaupungin kehitykseen ovat aina vaikuttaneet sitä ympäröineet muurit, jotka vuosisatojen aikana ovat rajoittaneet sen kasvua. 1500-luvun loppupuolella uusien muurien rakentamisen yhteydessä kaupungin pinta-ala kaksinkertaistui ja vasta 1860-luvulla nämä kahleet poistuivat. Tällöin kaavoitettu pinta-ala yli kuusinkertaistui ja nykyinen kaupunkimiljöö pääsi syntymään. Tavallaan muurien purkamisen myötä, syntyi uusi kaupunki vanhan viereen. Tämä osaltaan vaikutti historiallisen miljöön säilymiseen. Kasvun myötä ei vanhoja rakennuksia tarvinnut purkaa, koska rakentamattomia uusia tontteja oli yli kysynnän. Vanhan kaupungin rakennuskannasta suojeltiin huomattava määrä, joita tänäänkin, sodan tuhoista huolimatta, voimme ihailla. Viipuri sai toisena kaupunkina Suomessa asemakaava-arkkitehdin viran 1918, ja muinaismuistovalvojan virka perustettiin vuonna 1928. Viranomaisten velvollisuutena oli mittauttaa vanhat rakennukset sekä rekisteröidä, uudet historialliset löydöt. Niin sanottu piilokaupunki paljastui uusien rakennusprojektien tai kaapeli-, vesi- ja viemäriverkoston ra- kentamisen myötä. Varsinaisia arkeologisia kaivauksia tehtiin kaupungissa vähän, sillä varojen puute siirsi kaivauksia vuosi vuodelta . Tosin linnan alueella tehtiin kaivauksia ja tutkimuksia. Vuonna 1939 suunniteltiin Etelävallille maanalaista ravintolaa, joka olisi sijoittunut keskiaikaiseen kellaritilaan suoraan kadun alle. 1930-luvun alkupuolen lamakauden jälkeen ryhdyttiin Viipurissa voimakkaasti rakentamaan vuosina 1935-1939. Kaupunkiin valmistui mm. uusi kirjastorakennus, useita liiketaloja, mylly- ja tukkukauppojen varastorakennuksia, puhumattakaan uusista asuintaloista, joita rakennettiin niin keskustaan kuin yhä laajeneville esikaupunkialueille. Itse kaupunki panosti rakentamistoimintansa satamaan, kouluihin, uuteen sairaalaan ja esikaupunkien kunnallistekniikkaan. Osa näistä esikaupungeista liitettiin Viipurin kaupunkiin vasta 1930-luvulla ja ne olivat liitosvaiheessaan ilman kaiken kattavaa vesijohto- ja viemäriverkostoa. Viipurin vesi oli laadultaan erinomaista, mistä osoituksena olivat monet virvoitusjuomatehtaat. Viipurin vesijohtoverkosto oli vuonna 1939 noin 82 km:n pituinen, josta vuosina 1935-39 rakennettiin noin 12 km. Uusi kesäteatteri, suurin Suomessa, ei Havin vallien katveessa ehtinyt montaakaan kesää palvella kau- punkilaisten kulttuuritarpeita. Sen katsomotiloissa kesällä 1939 oli monesti yli 2000 teatteri- ja musiikki- tapahtuman innokasta seuraajaa. Itse keskustan alueelle rakennettiin vuosina 1935 - 1939 lähemmäs 50 rakennusta, joista 1939 oli rakenteilla tai saanut rakennusluvan noin 20 kivirakennusta, Osa näistä jäi puolivalmiiksi joulukuussa 1939. Suurimmat rakenteilla olevat talot olivat Oy Starckjohann & Co:n uusi konttori- ja keskusvarasto Havinkadun varrella sekä uusi 1000 oppilaan kansakoulu Patterimäen itäpuolelle. Keskustan konserttitalo ja urheiluhalli keskuskentän viereen jäivät kaupunginarkkitehdin virkahuoneessa vain pienoismallivaiheeseen, ja Viipurin Osuusliikkeen uusi tuleva liikerakennus Vaasankadun ja Torkkelinkadun kulmaan ei ehtinyt luonnosvaihetta pidemmälle. Kaarle Knuutinpojalle suunniteltiin patsasta Viipuriin, jonka olisi muovaillut taiteilija Johannes Haapasalo. Tätä viisi metriä korkeaa monumenttia ei koskaan ehditty toteuttaa.
Katurakennuspuolella tehtiin uusia liikennesuunnitelmia, joista suurin oli pohjoiseen menevä uusi pääkatu, joka olisi alittanut ratapihan asemarakennuksen länsipuolelta. Tämä suunnitelma esiintyi ensimmäisen kerran asemakaava-arkkitehti Otto-I. Meurmanin ideoimana jo 1932. Muualla kaupungissa suoritettiin uusia päällystystöitä, ja keskustan virasto- ja koulutaloja yhdistettiin kaukolämmityksen piiriin. Osa näistäkin töistä jäi keskeneräiseksi joulukuussa 1939.
Viipurin keskustassa oli kaksi toria. Kauppatorilla Pyöreän tornin vieressä myytiin elintarvikkeita ja hedelmiä kaupunkilaisten herkuiksi. Yhdessä kauppahallin kanssa torialue oli erittäin suosittu ostospaikka. Tänne tulivat ympäristön maanviljelijät kauppaamaan tavaroitaan, ja etenkin syksyisin kaupunkilaiset odottivat hedelmätarhojen antia. Olihan kaupungin ympäristössä yli 80 kartanoa ja suuri määrä muita viljelijöitä ja puutarhureita. Punaisenlähteen torilla pidettiin usein markkinoita, mutta yleensä siellä kaupattiin ajopelejä, vaatteita ja muita kotitekoisia tarvekaluja kaupunkilaisille. Sakkolan elävät porsaat oli suosittu myyntiartikkeli, ja ne muodostivatkin ainoan ns. elintarvikkeen, jonka myynti kyseisellä torilla oli sallittua. Pelimannit hauskuttivat ostajia ja siellä tavattiin tuttuja. Maalaiset möivät kaupunkilaisille omat tuotteensa ja ostivat samalla kotiin viemisiksi niitä tarvikkeita, joita ei heidän kotipaikallaan saanut. Molemmat torit sekä Torkkelinkatu että Linnankatu olivat Viipurin liike-elämän keskuksia. Pienempiä toreja oli esikaupunkialueilla, mutta niissä eivät asiakasmäärät nousseet keskustan myyntipaikkojen tasolle. Pankkeja Viipurin keskustassa oli useita ja ne kilpailivat asiakkaista talletuksien ja lainojen edullisuudella.
Iltaisin viipurilaiset kävivät elokuvissa, teatterissa tai huvittelivat kaupungin lukuisissa ravintoloissa ja kahviloissa. Nuoriso parveili pääasiassa Torkkelin puistossa, elleivät urheiluharrastukset vetäneet heitä seurojen voimistelusaleihin. Suosittuja ravintoloita olivat mm. Espilä, Funkis, Karjaportti, Lehtovaara, Munkki, Palatsi, Pyöreä torni sekä monien hotellien ravintolasalit. Kesäisin ihmiset viihtyivät mm. Huusniemen ja Papulan puistojen ulkoilmaravintoloissa. Piilipuu oli suosittu näköalapaikka Papulassa. Kävelyretket ulotettiin useasti myös hyvin hoidettuun ja ainutlaatuiseen Monrepos'n puistoon, ja kuumina kesäpäivinä ihmiset viihtyivät Tervaniemen uimalaitoksella tai lähtivät veneretkille Viipurinlahden useisiin saariin. Osa viipurilaisista vietti lomiaan omilla kesähuviloilla, joita ympäristön järvien ja Viipurinlahden rannoilla oli satamäärin.
Tänä päivänä voivat kaikki, niin entiset kuin nykyisetkin viipurilaiset, tutustua vuoden 1939 Viipuriin pie- noismallin muodossa. Malli esittää Viipurin keskustan 2 päivänä syyskuuta 1939 klo 10,30 asussaan lai- voineen, autoineen, junineen, raitiotievaunuineen jne. Viipurin pienoismalli on sijoitettu Lappeenrantaan Etelä-Karjalan museoon, missä se on kaikkien nähtävänä.
Kesän 1939 päätyttyä ilmestyi Sergejeffin oluttehtaan mainos, jossa mainittiin, että osa Olympia-juoman hinnasta lankeaa Suomen Olympia-rahastolle vuodelle 1940. Kisakuume sai jalansijan koko kansan keskuudessa jo tässä vaiheessa. Euroopan varustautuessa kiihtyvällä vauhdilla tulevaan sotaan valmistauduttiin Suomessakin puolustamaan isänmaata. Kesällä 1939 Karjalan Kannasta linnoitettiin vapaaehtoisin voimin ja elokuussa pidettiin Karjalan Kannaksella suuret sotaharjoitukset, jonka loppuparaati tapahtui Viipurissa. Paraatin otti vastaan pääministeri A. K. Cajander. Sotamarsalkka C. G. Mannerheim seurasi paraatia hieman sivummalla.
Kaupungin elämänrytmi ei paljoa muuttunut, kun lehdet 02.09.1939 kertoivat lukijoille Saksan ja Puolan välisen sodan syttyneen. Pari päivää myöhemmin sota laajeni toiseksi maailmansodaksi. Ainoa näkyvä muutos oli runsas elokuvamainonta, ja radioliikkeet kertoivat uusien radiomallien tulleen markkinoille. Kuuntelijoiden määrä lisääntyi huomattavasti, sillä maailman eetteri oli tulvillaan sotauutisia. Viipurin Hovioikeus täytti syyskuun lopulla 100 vuotta näyttävästi, ja seuraavana päivänä vihittiin Viipurin uusin siunauskappeli Kannaksentien varrella. Tämä rakennus oli sijoite ttu osittain maan alle ja se oli lajissaan varmasti ainutlaatuinen Suomessa. Vasta lokakuussa, kun neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoivat Moskovassa, voitiin havaita viipurilaisten aistivan tulevia tapahtumia. Puistoihin ryhdyttiin kaivamaan sirpalesuojia ja väestönsuojeluvirasto perustettiin. Kansalaiset kävivät normaalia useammin pankeissa, ja kuun lopulla määrättiin niin Viipuriin kuin koko maahan yleinen pimennys. Liimapaperiliuskoja ilmestyi asuntojen sekä myymälöiden ikkunoihin, ja ihmisten ilmeet muuttuivat vakaviksi. Viranomaiset määräsivät kahvin kortille, ja marraskuun alussa osa autoista jouduttiin luovuttamaan Puolustusvoimien käyttöön. Siviililiikenne muutenkin hiljeni huomattavasti, sillä polttoaineen kulutusta ryhdyttiin säännöstelemään.
Viipuri ja sen linna ovat aina merkinneet kohtalonyhteyksiä vakaviin sotatapahtumiin ja sotilaallisessa mielessä porttia Suomeen. Tämä oli vanha historiallinen perinne, jonka tiedostivat myös itse kaupungin asukkaat, ja se nousi hikikarpaloiden tavoin asukkaiden mieleen marraskuussa 1939, vaikka usko rauhaan ja normaaliin elämään oli järkkymätön.
Tilanne hieman rauhoittui marraskuun lopulla ja elämä tuntui palautuvan normaalirytmiin. Koulut aloittivat uudelleen toimintansa ja paperiliuskat pestiin pois monista ikkunoista.
30.11.1939 aamulla kokoontuivat mm. Punaisenlähteentorille jokapäiväiset torikauppiaat, kun klo 9.00 venäläiset pommikoneet kylvivät pommeja itäisten esikaupunkien alueelle. Torilla ihmiset eivät millään uskoneet, että sota on syttynyt, joten poliisilla oli täysi työ saada Punaisenlähteentori tyhjäksi kauppiaista ja ostajista. Ensimmäisessä pommituksessa kuoli 10 viipurilaista, mutta vasta 1.12.1939 pommitukset kohdistuivat itse keskustaan. Viipurin tuhoaminen alkoi. Talvisota oli todellista totta. Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen sopimuksista ja neuvotteluista huolimatta. 105-päivänen talvisota ylivoimaisia venäläisjoukkoja vastaan oli alkanut. Joulukuun aikana ei suurpommituksia kaupunkiin kohdistunut, mutta asukkaita poistui pommituksia pakoon tasaiseen tahtiin. Elämän olosuhteet olivat vielä siedettäviä, ja mm. Viipurin radio lähetti viimeisen oman ohjelmansa Monte Christon kreivin 7.12.1939. Joulukuun lopulla venäläiset ryhtyivät ampumaan kaupunkia myös rautatietykistöllä, mikä patteri oleskeli Perkjärven seudulla. Asteittain kaupunki tyhjeni pommituksien takia siviiliväestöstä, ja helmikuun 1940 suurpommitukset ajoivat viimeisetkin siviilit kaupungista pois. Normaali elämä kävi mahdottomaksi sähkö- ja vesilaitoksen lopetettua toimintansa 18.02. ns. "Tuho"-sunnuntain jälkeen. Liike-elämä oli tyrehtynyt jo tammikuun aikana. Sodan seurauksena mm. itäiset esikaupunkialueet ja Neitsytniemi tuhoutuivat 90 %:sesti, mutta esimerkiksi Saunalahti säästyi tuholta melkein kokonaan. Voidaan sanoa, että kaupungin rakennuskannasta vaurioitui ja tuhoutui kokonaan noin 80 %. Keskustan alueella monen korttelin kaikki rakennukset paloivat, mutta oli alueitakin, jossa pommitusvauriot olivat hyvin vähäisiä. Talvisodan yksi ratkaisutaistelu käytiin Summassa helmikuun loppupuolella, missä venäläiset pääsivät tunkeutumaan suomalaisten linjojen läpi. Rintama eteni hiljakseen kohti Viipuria ja venäläiset saavuttivat aivan itäisimmät esikaupunkialueet maaliskuun alussa. Tilanne Viipurin kohdalla vaikeutui, kun Puna-armeija saavutti sillanpääasemia Viipurinlahden länsirannalta. Katkerat taistelut hyisevässä pakkasessa jatkuivat, ja suomalaisten rintamalinjat kestivät ratkaisupäiviin asti.
Sota päättyi 13.3.1940 klo 11,00 Suomen aikaa. Rintamalinjat olivat jähmettyneet Patterimäen itäpuolelle keskustan ollessa kokonaisuudessaan suomalaisten sotilaiden hallussa. Rauhan sanoman kiiriessä rintama-linjan läpi kuului venäläisten keskuudesta hurraa-huutoja, mutta suomalaisten mielet olivat painuksissa ja monen sotilaan likaisille kasvoille herahti kyynel. Suomi menetti Karjalan Kannaksen ja yli 86000 viipurilaista kotinsa ja synnyinseutunsa, mutta toki vapaus säilytettiin. Samana päivänä klo 15.15 koruttomasti paraatijoukkojen läsnäollessa, laskettiin linnan salosta Suomen sotalippu. Asteittain joutuivat suomalaiset rauhansopimuksen mukaisesti vetäytymään. Viimeiset suomalaiset poistuivat Viipurista 16.3.1940. Muualla joukot ja siviiliväestö vetäytyivät Moskovan rauhansopimuksen mukaiselle, uudelle rajalle. Noin 420 000 karjalaista menetti kotiseutunsa ja siirtyi tynkä-Suomeen. Viipuri oli totaalisesti tyhjä entisistä asukkaistaan, kun neuvostojoukot tulivat Viipurin keskustaan vetäytyvien suomalaisten perässä. Satoihin koteihin oli jäänyt kaikki irtaimisto ja tuhansien kodit tuhoutuivat sodan kirouksessa. Autioitunut Viipuri siirtyi Neuvostoliiton omistukseen ja liitettiin vastaperustettuun karjalais-suomalaiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan. Suomi menetti pinta-alastaan noin 10 %.
Vuoden 1940 aikana karjalaiset joutuivat rakentamaan uudet kodit outoihin maisemiin sydämien kaivatessa menetettyjä kotiseutuja. Tätä uudesti sopeutumisen vaihetta kesti vain reilu vuosi, kun toisen maailmansodan titaanien taistelu Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkoi 22.6.1941. Tähän sotaan joutui Suomi, kun sotatila Venäjän kanssa alkoi 26.6.1941. Syttyneen jatkosodan alkuvaiheessa suomalaiset olivat aluksi puolustuskannalla, mutta heinä-elokuussa joukkomme ryhtyivät hyökkäykseen ja tavoitteeksi otettiin menetettyjen alueiden takaisin saaminen. Elokuun 29. päivänä suomalaiset valloittivat Puna-armeijan hylkäämän ja polttaman Viipurin. Valtausparaati pidettiin Torkkeli Knuutinpojan torilla 31.8.1941, jota seremoniaa häiritsivät vain radiomiinojen räjähdykset kaupungin keskustassa. Sotaoperaatioiden jatkuessa kohti vanhaa Valtakunnan rajaa ryhdyttiin kaupunkia pian siivoamaan ja rakentamaan rautatieyhteyksiä muuhun Suomeen. Noin kuukausi takaisinvaltauksen jälkeen saapui ensimmäinen juna Viipurin asemalle. Viipurin entiset asukkaat halusivat mahdollisimman pian palata kotikaupunkiinsa, ja marras-joulukuussa 1941 sallittiin ensimmäisten asukkaiden paluu kaupunkiin. Sydämet pamppaillen ja mielet riemusta kiljuen he palasivat takaisin. He olivat valmiit asumaan vaikka kuinka alkeellisissa olosuhteissa, mutta tutuilla kotikonnuilla. 1942 - 1943 elämä Viipurissa elpyi nopeasti, ja vuoden 1943 lopussa oli kaupunkiin palanut noin 35000 entistä viipurilaista. Sotavaurioita korjattiin kiihtyvällä tahdilla ja uusia, kauaskantoisia tulevaisuudensuunnitelmia laadittiin. Viipurin yleisasemakaavaa ryhdyttiin laatimaan professori Otto-I. Meurmanin johdolla ja sitä täydennettiin yleisellä keskustan asemakaavakilpailulla, jonka arvostelua 1944 ei ehditty toteuttaa. Raitiotieliikenne alkoi huhtikuussa 1943 ja sitä ennen oli kaupungin hallinto asteittain siirtynyt sotilas- viranomaisilta siviileille. Kaupungin liike-elämä palasi ennakkoluulottomasti Viipuriin niiltä osin, kun jälleenrakentaminen edistyi. Vaikka suuret alueet kaupungista oli täysin tuhoutunut, puhuttiin avoimesti jälleenrakennetusta, uudesta, entistä ehommasta kaupungista. Tavoitteeksi uskottiin vuoteen 1970 mennessä 150000 asukkaan kaupunki omine yliopistoineen. Huvielämän puolella Pyöreä torni viihdytti niin lomailevia sotilaita kuin kaupungin asukkaita lainakalustein, sillä alkuperäinen kalusto oli kadonnut vuosina 1940 - 1941. Luultavasti se oli viety Leningradiin "arvokkaampiin" tiloihin. Hotelleista Knut Posse korjattiin ja Viipurin Suomalaisen Säästöpankin taloon Repolankadulla avattiin uusi hotelli Marski. Vuoden 1944 alkupuolella eivät viipurilaisten mieliin mitenkään vaikuttaneet Euroopan sotatapahtumat, vaikka helmikuun ilmapommituksilla Puna-armeija yritti pehmittää viipurilaistenkin mielialoja. Rauhan olosuhteita toivottiin, muttei viipurilaisille eikä muille karjalaisille tullut mieleenkään, että he joutuisivat jättämään taas kerran kotiseutunsa.
Kesäkuun 9. päivä muutti taas kerran elämänkulun. Venäläisten suurhyökkäys Karjalan Kannaksella alkoi ja Puna-armeija eteni kohti Viipuria hälyttävällä nopeudella. Viranomaiset antoivat määräyksen, että 18.06. on siviiliasukkaiden poistuttava Viipurista. Toistamiseen alkoi viipurilaisten katkera evakkotaival. Kaikki tavarat oli jätettävä kuljetuskaluston puutteen takia, kun viipurilaiset joutuivat vaeltamaan kohti läntistä Suomea. Neuvostojoukot tulivat Viipurin porteille 18.06. ja jatkoivat etenemistä itäisille esikaupunkialueille 20.6.1944 aamuun mennessä. Viipurin kohtalon kellot aloittivat lyöntinsä. 20.6.1944 Puna-armeijan joukot saavuttivat raviradan seudun ja jatkoivat hellittämättä etenemistään puolenpäivän jälkeen. Suomalaisen tykistön ammuspulan takia vastarinta luhistui melko nopeasti. Osittain epäjärjestyksessä suomalaiset vetäytyivät nopeasti keskustasta, ja klo 16.45 laskettiin Suomen sotalippu linnan tornin salosta. Linnansilta räjäytettiin aivan neuvostosotilaiden nenän edessä klo 17.00, johon mennessä koko keskusta oli venäläisten hallussa. Vasta Kivisillansalmen siltojen luona saatiin luotua pitävä rintamalinja, joka kesti syyskuun neljänteen päivään saakka.
Viipuri valloituksen jälkeen taisteluiden painopiste siirtyi kaupungin pohjoispuolelle, missä ratkaistiin Suomen kohtalo. Talin-Portinhoikan-Yliveden - Ihantalan maastossa käytiin raivoisia taisteluja, mitkä päättyivät aselevon astuttua voimaan 4.9.1944. Moskovassa 19.9.1944 solmitun rauhansopimuksen mukaan palautui raja Suomen ja Neuvostoliiton välille vuoden 1940 linjalle. Asteittain jälleen vetäytyivät niin siviilit kuin sotilaat tälle rajalle.
Viipuri oli jälleen menetetty. Raskain mielin vaellettiin outoihin länsisuomalaisiin maisemiin.
Hyvästi rakas kotiseutu, hyvästi Viipuri, hyvästi Karjala.
Juha Lankinen
Kieliasu tarkistettu 27.09.2013 M-L. K.