Kesäkuun 17. päivänä 1941 määrättiin yleinen liikekannallepano, jolloin noin 600 000 miestä ja naista sai kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Joukot asettuivat välirauhan aikana valmistuneisiin puolustusasemiin, vuoden 1940 Moskovan rauhansopimuksessa määritellyn uuden kaakkoisrajan tuntumaan. Pakkorauhan rajalinja erotti maastamme elimellisen tärkeän ja rakkaan pyhän Karjalan ja sen pääkaupungin Viipurin. Vaikka kaikkialla oli hiljaista, siirrettiin turvallisuussyistä noin 45 000 asukasta pois rajan läheisyydestä kauemmaksi sisä-maahan. Ilmassa väreili odotuksen tuntua.
Saksa aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon 22 päivänä kesäkuuta 1941.
Suomi ilmoitti virallisesti pysyvänsä niin kauan kuin mahdollista puolueettomana Saksan ja Neuvostoliiton kesken syntyneessä sodassa. Neuvostoliiton ilmavoimat suorittivat 25.06. pommituslentoja suuria asutuskeskuksia vastaan eri puolelle Suomea, ja aikai-sempina päivinä rajan läheisyydessä olevat joukkomme joutuivat tulituksen kohteeksi. Suomi ilmoitti 26.06. olevansa sotatilassa Neuvostoliiton kanssa ja 28.06. rintamajoukkomme saivat luvan ulottaa tieduste-lunsa rajan yli.
Jatkosota oli syttynyt.
Suomalaiset joukot aloittivat hyökkäyksen Vuoksen pohjoispuolella 10.07. kohti Laatokkaa ja Käkisalmeen, joka vallattiin 21.08. Vuoksen eteläpuolella rintamalinja oli koko ajan rajan tuntumassa, mistä 21.08. Puna-armeija lähti yllättäen vetäytymään. Joukkomme, jotka olivat puolustusryhmityksessä, aloittivat heti hyökkäyksen, ja samana päivänä Enso ja Jääski vallattiin. Nuijamaan ja Virolahden välisellä alueella raja ylitettiin 22.08. Nyt joukkomme etenivät kohti Viipuria nopeassa tahdissa. Kärkijoukot tulivat Tienhaaraan, Viipurin läntisimmälle esikaupunkialueelle 27.08., ja samana päivänä partiot näkivät linnan silhuetin Viipurinlahden rannalta. Sitä ennen olivat joukkomme suorittaneet maihinnousun 24.08. Viipurinlahden yli Porkan-saaresta Lihaniemeen, joka yllätti neuvostojoukot täydellisesti. Saartorengas Viipurin ympärille sulkeutui 27.08, jolloin pohjoisesta 17.08 Vuosalmen kohdalla Vuoksen ylittäneet ja etelästä hyökänneet joukkomme kohtasivat toisensa Yläsom-meen ja Porlammin maastossa Viipurin eteläpuolella. Alueelle syntyi Porlammin suurmotti, jonka taistelujen yhteydessä noin 7000 puna-armeijalaista sai surmansa ja vangiksi antautui lähes 9000. Sotasaaliina Säiniön, Satulakankaan ja Porlammin maastosta saatiin kahden divisioonan kalusto, mm. 55 panssaria, 673 erilaista autoa, noin 300 traktoria ja 4500 hevosta. Tykkejä mottiin jäi 306, kranaatinheittimiä 246, konekiväärejä 272 ja noin 2500 pikakivääriä sekä lukematon määrä muita aseita. Suuresta sotasaalista johtuen mottia kutsuttiin ”miljardimotiksi”.
Kaupungin keskustaan saapuivat ensimmäiset suomalaiset sotilaat 29.08. Viipurin linnan tornista poistettiin punalippu, ja tapahtuman merkiksi nostettiin lippusalkoon luutnantti Rantasen valkoinen aluspaita. Venäläiset olivat jo poistuneet joukkojemme saapuessa kaupunkiin. Hieman myöhemmin tuli paikalle Jalkaväkirykmentti 45:n l Pataljoonan 20 hengen partio, joka toi tulleessaan lottien valmistaman Suomen lipun. Se nostettiin linnan tornin salkoon klo 17.35. Lottien valmistama lippu ei kauan saanut liehua, sillä samana päivänä klo 19.30 suoritettiin virallinen lipunnosto. Luutnantit Tauno Kontula ja Helge Posti nostivat salkoon Suomen sotalipun.
Viipuri vallattiin 30.08.1941
Ensimmäisenä joukkoyksikkönä Viipuriin marssi yöllä 29-30.08. Papulan kautta Jalkaväkirykmentti 25:n 1 Pataljoona, kapteeni Lauri Runtujärven johdolla. Sorvalin suunnalta tuli 30.08. Jalkaväkirykmentti 45:n 1 Pataljoona kapteeni Siitosen johdolla. Se sai aamulla käskyn miehittää kaupungin keskustan ja varmistaa, että venäläiset olivat poistuneet kaupungista. Katu kadulta ja talo talolta joukot etenivät varovaisesti kohti keskustaa. Raunioitunut Viipuri oli lohduton näky, mutta onneksi tutut tuhoutumattomat monu-mentaalirakennukset hallitsivat edelleenkin kaupunkikuvaa. Kaikkialla oli aavemaisen hiljaista ja vain muutama nälkäinen koira kerjäsi ruokapalaa kaupunkiin tulleilta sotilailta. Kaukaa tosin kuului tykkien rumputuli, mutta siihenhän sotilaat olivat jo tottuneet. Kaupunkia miehittävät joukot tapasivat joidenkin rakennusten ullakoilta venäläisiä sotilaita, jotka poikkeuksetta antautuivat suomalaisille ilman vastarintaa. Nämä sotilaat olivat räjähdyspanoksia asettaneita puna-armeijalaisia, jotka olivat ”vahingossa” jääneet kaupunkiin. Ennen suomalaisten hyökkäysvaihetta venäläiset alkoivat evakuoida Viipuria. Erilliset komennuskunnat ryhtyivät purkamaan heinä-elokuun aikana muuntoasemien, sähkö- ja teollisuuslaitosten koneita, jotka oli tarkoitus siirtää Leningradiin ja muualle Neuvostoliittoon. Työ eteni kuitenkin verkkaisesti. Esim. Tienhaarasta kaikki koneet ehdittiin viedä pois, mutta osa konekannasta jäi Viipuriin ennen suomalaisten tuloa. Sama koski myös muun irtaimiston poiskuljetusta, jota jäi suuret määrät Viipuriin. Irtaimisto oli lähinnä sinne vuonna 1940 jäänyttä entistä suomalaisomaisuutta. Ennen poistumistaan 28.08. venäläiset olivat räjäyttäneet kaikki sillat, Viipurin rautatieaseman sekä sytyttäneet monia rakennuksia palamaan. Tällöin tuhoutuivat mm. teatteri, kaupungintalo, Keskuskansakoulu, paloasemat, Eliaan kirkko, Punaisenlähteentorin apteekki, Arina, Pietisen palatsi, Kipinä ja Sampo- yhtiöt, rautatieläistentalo, Mendtin talo, Lehtovaara, Pesosen rakennukset, Yhdysoluttehdas, kaupungin- ja lääninsairaalan rakennuksia, veturitalli ja monia muita. Esikaupunkialueista Hietalan, Imatran ja suuren osa Neitsytniemeä venäläiset ehtivät polttaa elokuussa 1941, mutta esim. Saunalahti, Hiekka ja Pikiruukki jäivät suomalaisille melkein koskemattomina. Keskustan puutaloista suurin osa tuhoutui evakuointivaiheen lopulla venäläisten polttamana.
Paraati
Viipurin vapauttaneiden suomalaisjoukkojen katselmus pidettiin 31.08. talvisodassa palaneen Viipurin historiallisen museon edessä. Joukot tarkasti kenraaliluutnantti Karl L. Oesch yhdessä eversti Aladar Paasosen kanssa. Linnan torniin nostettiin noin klo 13.30 talvisodan aikainen leijonalippu yhdeksän tykinlaukauksen saattamana. Kenttäjumalanpalveluksen jälkeen, jonka piti Armeijakunnan pastori N. Kinos, Viipurin kaupunginjohtaja, kapteeni Aarno Tuurna kiitti valtausjoukkoja kaupungin puolesta. Valtausparaati pidettiin Kauppatorilla Pyöreän tornin vieressä, missä kenraaliluutnantti Karl Oesch yhdessä everstien Aladar Paasosen, Valo Nihtilän ja Kaarlo Viljasen sekä muun upseerikunnan kanssa otti paraatin vastaan juhlakorokkeella. Viipurin valtauksen kunniaksi Karjalankadun nimi muutettiin Mannerheiminkaduksi.
Viipuri ei vielä säästynyt tuhoilta, sillä aamupäivällä 31.08. räjähti ensimmäinen radiomiina aikaisemmin tuhoutuneen linnan-sillan molemmissa päissä. Tuhon kohteeksi joutui syyskuun 1. päivänä mm. SOK:n mylly Havinkadulla, joka vaurioitui pahoin. Valtion lennätin Karjalankadulla, missä sijaitsi Yleisradion studio, tuhoutui kokonaan, ja Pellervonkadulla Puhelin-yhdistyksen talosta puolet luhistui maan tasalle. Pian saatiin selville, että miinat räjähtivät radiosignaalista, jota rintamalinjan takana venäläiset radioasemat lähettivät. Estääkseen lisätuhoja syntymästä ryhtyivät Yleisradion Lahden radioasema ja monet muut Puolustusvoimien radioautot lähettämään useiden viikkojen ajan vastasignaalia, Säkkijärven polkkaa, josta sävellyksestä tuli kertaheitolla tunnettu kappale. Toinen runsaasti soitettu sävelmä oli Saariston Sirkka. Miinoja löytyi kaupungin keskustan raivauksien yhteydessä useita kymmeniä , joista suurin osa jäi räjähtämättä ”Säkkijärven polkan” ansiosta. Viipurista löytyi räjähteitä useita tuhansia kiloja. Raivaustyöt kaupungissa kestivät joulukuun alkuun 1941.
Viipurista alkoi heti valtauksen jälkeen kehittyä suuri varuskuntakaupunki. Kaupungin ensimmäiseksi komendantiksi määrättiin 03.09. kenraalimajuri Juho Heiskanen. Tehtävänimike muutettiin loppuvuodesta varuskunnan päälliköksi, ja virkaa ryhtyi 25.10. lähtien hoitamaan everstiluutnantti Väinö Savonen. Sotamarsalkka Mannerheim antoi jo 15.07. käskyn takaisin vallattujen alueiden sotilashallinnosta. Eversti Johan Arajuuri nimitettiin samalla sotilashallintokomentajaksi. Sotilashallintopiirin esikunta sijoitettiin Viipuriin kaupungin valtauksen jälkeen.
Viipuri muodostettiin omaksi sotilashallintopiiriksi, jonka johtoon tuli 22. heinäkuuta Viipurin hoitokunnan puheenjohtaja kapteeni Aarno Tuurna. Viipurin valtauksen jälkeen hallintopiirin esikunta aloitti työnsä 22. syyskuuta ja se sijoittui Piispan-kadulla olevaan Piispantaloon. Kunnostustöiden jälkeen hallintopiirin esikunta siirtyi loppuvuodesta 1941 Pontuksenkadulla olevaan entiseen Kauppaoppilaitokseen ja merenkulkukouluun. Sotilashallinnon tehtävänä oli palauttaa kaupunkiin entinen järjestys ja huolehtia taloudellisista kysymyksistä. Samalla oli valmisteltava siirtymistä siviilihallintoon. Esikunnan tehtäviin asetettiin sellaisia asiantuntijoita, jotka tulisivat jatkamaan tulevassa hallinnossa. Kaupunginjohtaja Aarno Tuurnan lähimmiksi alaisiksi tulivat adjutantti pankinjohtaja Emil Hartikainen, kunnallisasian-upseeriksi kansakoulutarkastaja Aarno Salervo, teknisen osaston päälliköksi teknillinen apulaiskaupunginjohtaja Taavi Siltanen, talousosaston päälliköksi kaupunginkamreeri Emil Koponen, väestönsiirtoupseeriksi taksoitussihteeri Toivo Uimonen, kenttäoikeuden puheenjohtajaksi hovioikeudenneuvos K. Järvilehto, kauppa- ja kansanhuoltoasiainupseeriksi toimitusjohtaja Toivo Tirkkonen ja poliisiasiainupseeriksi poliisimestari Eemil Kokko. Viipurilaisten kotiinpaluun kannalta oli ratkaisevaa, että ylipäällikkö antoi 23.08. julistuksen, jonka mukaan takaisin vallatulla alueella oleva omaisuus luovutetaan entisten omistajien haltuun. Tämä alue liitettiin jälleen Suomeen 06.12.1941 annetulla käskyllä.
Heti valtauksen jälkeen suoritetussa katselmuksessa voitiin todeta kaupungin tuhojen laajuus niin talvisodan ajalta kuin elokuussa 1941 tapahtuneet vauriot. Todettiin, että Viipurin 6287 rakennuksesta vain 510 oli säästynyt sodan tuhoilta. Täysin tuhoutuneita ja korjaus-kelvottomaksi vaurioituneita rakennuksia oli 3807 kappaletta. Suurin hävitys oli keskittynyt entisiin eteläisiin kaupunginosiin, jotka olivat tuhoutuneet yli 95 %:sesti talvisodan taisteluissa.
Keskustan alueella oli pahoin vaurioituneita rakennuksia, joita oli yritetty polttaa elokuussa 1941. Niiden tuhot todettiin kuitenkin suhteellisen pieniksi ja oli kiire pyrkiä suojaamaan ne tulevan talven ajaksi, jotteivät vauriot pääsisi lisääntymään. Jouluun mennessä yli 60 rakennusta sai ns. talvisuojauksen.
Eniten entisiä viipurilaisia ilahdutti historiallisten ja kulttuurirakennusten kunto, jotka olivat säästyneet suuremmilta vaurioilta. Näihin kuuluivat esim. linna, Pyöreä torni, vanhan tuomiokirkon kellotapuli, Maakunta-arkisto, kirjasto, taidekoulu ja –museo, linja-autoasema, lääninhallitus, hovioikeus, pääposti, moni pankki- ja liikerakennus, Viipurin maalaiskunnan talo, Eden, vesitorni, monet koulut, sairaalarakennukset ja satama sekä Monrepos’n kartano. Vain kolme kirkkorakennusta Viipurin monista kirkoista jäi ehjäksi. Yksi Viipurin ylpeys ja tunnetuimmista rakennuksista , rautatieasema, oli totaalisesti tuhoutunut, ja kaunis tuomiokirkko, joka vaurioitui talvisodassa, oli venäläisten purkutöiden jälkeen lohduton luuranko. Tuomiokirkon vieressä olevaa Vapaussodan sankarihauta-aluetta laajennettiin ja sinne haudattiin lokakuussa jatkosodan ensimmäiset suomalaiset sankarivainajat. Tälle hauta-alueelle ilmestyi koko sodan aikana noin 700 valkoista ristiä ja marmorilaattaa.
Varsinaiset siivous- ja kunnostustyöt alkoivat kaupungissa ja sen ehjissä rakennuksissa heti syyskuussa, ja niihin otti osaa satoja vapaaehtoisia naisia ja nuoria poikia sekä noin 2000 sotavankia. Vapaaehtoiset talkoolaiset oli aluksi majoitettu yhteismajoitustiloihin, joita oli Vesiportinkatu 2:ssa ja N.N.K.Y:n Hospitzin taloissa sekä Tervaniemen kasarmirakennuksessa. Majoitustilanne parani sitä mukaan, kun asunnot saatiin siivottua ja ne pystyttiin kytkemään vesi- ja sähköverkostoihin. Sotavangit asuivat tiukasti vartioituina Tervaniemen ja Neitsytniemen kasarmialueilla piikkilanka-aitauksen ympäröimissä matalissa puurakennuksissa. Sotavankien elämästä ja kohtelusta antaa hyvän kuvan Niilo Lappalainen kirjassaan.
”Viipuri toisessa maailmansodassa”
Vangit joutuivat heti kaupungin valtauksen jälkeen työpalveluun. Pieninä vartioituina ryhminä he raivasivat raunioita, kunnostivat katuja ja siivosivat tovereidensa jättämiä jälkiä. Paitsi raivaus- ja rakennustöitä, vangit tekivät metsätöitä ja auttoivat ympäristön maanviljelijöitä. Myöskin yritykset voivat tilata heitä töihin. Sotavankien käsittelystä annettiin tiukat ohjeet. Työtä oli oltava päivittäin kymmenen tuntia. Tupakan, makeisten ja lisämuonan tarjoaminen ei ollut sallittua. Vankien kanssa ei saanut veljeillä. Yleisesti ottaen vankeja käsiteltiinkin täysin kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Vihaa ei entisiä vihollisia kohtaan tunnettu, ehkä enemmänkin sääliä ja aluksi tietenkin kiinnostusta. Kielloista huolimatta veljeilyäkin esiintyi ja vartioinnissa todettiin työpaikoilla usein leväperäisyyttä. Tästä johtuen varuskunnan päällikkö joutui 26.03.1942 käskemään:
”Jotta kaupungilla päivittäin liikkuvat ryssälaumat saadaan jonkinlaiseen järjestykseen, käsketään että sotavangit on marssitettava työpaikoille ja takaisin pari- tai nelijonossa”.
Marraskuun loppuun mennessä oli kaupungissa siivottu noin 6000 asuinhuonetta. Asunnoissa ja kaduilla olevat huonekalut vietiin Viipurin ammattikoululle ja muihin varastoihin, joista niitä jaettiin entisille omistajille tunnistamisen jälkeen. Muut huonekalut vuokrattiin viranomaisten toimesta tarvitsijoille ja niihin lyötiin leima merkiksi, että ne ovat lainassa toistaiseksi. Viipurin kirjasto, joka säästyi talvisodan tuhoilta, oli ollut venäläisten käytössä koko sotien välisen ajan. Siellä oli tavaton siivo. Lattioilla ja hyllyillä oli tuhansittain uutta venäläistä kirjallisuutta, pääasiassa poliittisia teoksia, mutta löytyi joukosta muutamia venäläisiä klassikoitakin. Suomalaista kirjallisuutta oli hyvin vähän. Kalustoa oli osittain rikottu. Kirjaston pienet vauriot korjattiin, ja se aloitti toimintansa alkukesästä 1942. Pyöreässä tornissa oli kymmeniä tuhansia kirjoja, joita venäläiset olivat sinne siirtäneet. Ne olivat peräisin kirjastosta, yksityisasunnoista, virastoista ja kouluista. Ne oli varastoitu neuvostoasukkailta kiellettynä ja sopimattomana kirjallisuutena. Pyöreä torni toimi Viipurin kirjaston alakirjastona Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavallan aikana 1940-41. Nämä kirjat vietiin pois Pyöreästä tornista lääninhallituksen tiloihin, mistä niitä siirrettiin kirjastoon, sikäli kuin ne sinne kuuluivat, ja loput annettiin tunnistuksen tai nimikirjoituksen perusteella entisille omistajilleen. Pyöreä torni oli ensimmäisiä ravintoloita, joka aloitti toimintansa marraskuussa 1941. Sen tiloissa pidettiin 29.12. Viipurin kaupunginvaltuuston ensimmäinen kokous, jolloin kaupunginvaltuuston 47 jäsenestä osallistui kokoukseen 37.
Kaupungin vapautuksen jälkeen viipurilaiset odottivat malttamattomina kotiinpaluutaan. Käytännössä paluuta ei voitu järjestää niin nopeasti kuin oli toivottu. Viipurin sotilashallintopiirin väestönsiirtotoimisto sijaitsi Helsingissä, mistä käsin jaettiin paluulupia Viipuriin Päämajan sotilashallinto-osaston ohjeiden mukaisesti. Vuoden 1941 aikana paluuluvan sai vain noin 4500 kaupunkilaista.
Lupia jaettaessa pyrittiin varmistamaan, että kaupungista löytyy vapaita asuntoja ja henkilöiden asuminen on välttämätöntä liike- ja talouselämän kannalta. Luonnollisesti jälleenrakentamiseen osallistuvat ammattimiehet olivat etusijalla. Viipurissa asui runsaasti sotilasviranomaisia, jotka olivat etuoikeutetussa asemassa huoneistoja jaettaessa. Kaupungissa suoritettiin tammikuussa 1942 väestönlaskenta, jolloin asukasluvun todettiin nousseen 9700 henkilöön. Näistä oli naisia 3729, miehiä 5261 ja alle 15-vuotiaita lapsia 710.
Jälleenrakentamis- ja korjaustyöt aloitettiin kaupungissa heti vuoden 1941 lopulla. Sotilassairaala, Diakonissalaitos, Lääninsairaala ja Naistensairaala olivat kiireellisimpiä korjauskohteita. Naistensairaalassa syntyi 13.02.1942 ensimmäinen ”sotalapsi” Kaarina Vaalikoski. Torkkelinkadulla PYP:n rakennusta ryhdyttiin korjaamaan nopeasti, samoin Viljelyksen ja Viipurin maalaiskunnan taloa ja Edeniä, johon tehtiin ylimpään kerrokseen hotellihuoneita, Savo-Karjalan Tukkuliike Oy:n rakennusta, Pietari-Paavalin kirkkoa, Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntataloa, jonka juhlasalista tehtiin väliaikainen kirkko, Repolan kansakoulua ja monia muita, joiden vauriot olivat suhteellisen pieniä. Rautatieaseman pikarahtitoimiston rakennus, jonka seinät jäivät pystyyn elokuussa 1941, ryhdyttiin kunnostamaan nyt väliaikaiseksi asemarakennukseksi. Sinne tuli lipunmyynti, vaatimattomat odotustilat ja hallintoon liittyvät toimistohuoneet. Toimintakuntoon rakennus saatiin kevättalvella 1942. Rahtitoimiston rakennus Yhdysoluttehtaan kaakkoispuolella jäi ehjäksi ja pystyi palvelemaan kaupunkilaisia koko sodan ajan. Sähkölaitos aloitti toimintansa 27.09.1941, ja vesijohdot saatiin asteittain toimintakuntoon talo talolta niin, että vuoden- vaihteessa 1941-42 reilut sata taloutta oli kytketty vesi- ja viemäriverkostoon.
Liike-elämä siirtyi nopeasti Viipuriin. Ensimmäinen kaupunkiin palannut yrittäjä oli rouva T. Tarvainen, joka avasi parturiliikkeen Saunalahdessa Linnansaarenkadulla syyskuun 23. päivänä. Seuraavana päivänä hedelmäliike Montonen aloitti toimintansa PYP:n talossa Karjaportinkadulla ja heti perään aukesivat Osuusliike Torkkelin ovet. Marraskuun loppuun mennessä oli Viipuriin palanut useita kymmeniä yrittäjiä. Vuodenvaihteessa 1941-42 noin sata liikelaitosta oli toiminnassa. Sanomalehti Kansan Työ Pellervonkadulla julkaisi ensimmäisen lehtensä 28.01.1942. Muiden viipurilaisten sanomalehtien painotalot tuhoutuivat kokonaan tai vaurioituivat talvisodassa erittäin pahoin. Kaupunkikuva muuttui nopeasti. Neuvosto-Viipurin aikaiset venäläiset mainokset, jotka olivat sekä venäjän- että suomen-kielisiä, katosivat asteittain pois viipurilaisrakennusten julkisivuista. Viipuri oli vuosina 1940-41 virallisesti kaksikielinen kaupunki, vaikka suomalaisia ei siellä asunut. Samoin poistettiin venäjänkieliset katukilvet, joita olivat asennettu paikka paikoin vanhojen suomalaisten kilpien alapuolelle.
Heti valtauksen jälkeen ryhdyttiin maantie- ja rautatiesiltoja kunnostamaan. Ensimmäinen matkustajajuna saapui Viipurin asemalle 24.09.41. Maantieyhteydet kulkivat aluksi väliaikaisten pioneerisiltojen kautta, sillä niin Linnansilta kuin Sorvalin ja Papulan molemmat sillat olivat tuhoutuneet. Linnansilta uusine kääntöpöytineen valmistui kevättalvella 1942, samoin kuin ratapihan ylittävä Papulan silta.
Takaisinvallattu Viipuri kiinnosti ei yksin entisiä viipurilaisia vaan kaikkia kansalaisia kautta Suomen sekä myös ulkomaalaisia lehtimiehiä. Heti lokakuun alkupuolella Viipurissa vieraili Ruotsin prinssi Gustav Adolf, ja myöhemmin kuun lopulla kaupunkiin tutustuivat Tasavallan presidentti Risto Ryti, pääministeri J.V. Rangell ja sotamarsalkka C.G. Mannerheim. Lokakuun lopulla kaupungissa vieraili saksalainen ministeri Karl Schnurre ja marraskuussa entinen presidentti P.E. Svinhufvud.
Viipurin jälleenrakentamiseen kiinnitettiin heti alusta lähtien suuri huomio. Jo lokakuussa 1941 sai Teknillisen Korkeakoulun asemakaavaprofessori, entinen Viipurin kaupungin asemakaava-arkkitehti Otto-I. Meurman komennuksen, joka edellytti Viipurin uuden pääasemakaavan laatimista. Työnsä hän aloitti heti ja ensimmäiset luonnokset hän sai valmiiksi toukokuussa 1942. Hänen toivomuksestaan kutsuttiin Ruotsista arkkitehti Göran Sidenbladh avustajaksi tähän suureen työhön, joka lopullisesti valmistui maaliskuussa 1943. Meurman laati uuden asemakaavan siten, että 1970-luvulla Viipurin asukasluku olisi noussut noin 120 000 henkeen.
1942
Vuoden 1942 aikana ryhdyttiin peruskorjaamaan mm. Viipurin Suomalaisen Säästöpankin taloa, johon tuli hotelli Marski. Samoin pääpaloasemaa, Talikkalan lastenkotia ja Kimmon asuinrakennusta. Samoin kunnostettiin Starckjohann & Co:n varastorakennus Havinkadulla ja aloitettiin SOK:n mylly- ja leipomorakennuksen vaurioituneen osan raivaustyöt. Entisen Yhdysoluttehtaan raunioita ryhdyttiin raivaamaan, sillä kiinteistön oli ostanut Pyynikki Oy, joka perusti sisaryhtiön, Viipurin Olut Oy:n. Jälleenrakennustoimintaa ohjattiin Viipurin Rakennuspiirin kautta, jonka palveluksessa oli noin 1500 henkilöä.
Viipurilaiset palasivat innokkaasti entiseen kotikaupunkiinsa. Huhtikuun loppuun mennessä kaupunkiin oli muuttanut jo runsaat 16000 henkeä, toukokuun aikana väkiluku lisääntyi 21500:lla, ja kesäkuun loppuun mennessä Viipurissa asui noin 25000 henkeä.
Viipurin raivaus- ja jälleenrakennustyöt tuottivat nopeita tuloksia rakennustarvikkeiden niukkuudesta ja ammattitaitoisen työvoiman puutteesta huolimatta.
Talvi oli erittäin ankara ja runsasluminen ja katujen kunto oli huono aurauskaluston puuttumisesta johtuen. Kovat pakkaset vaikeuttivat myös asuntojen lämmittämistä, sillä polttoaineesta eli haloista oli huutava pula.
Kaupunki alkoi olla kesällä kelvollisessa kunnossa, kun ympäristöä ja puistoja oli siivottu ja tärkeimmät toiminnat saatu kuntoon. Sähkön, lämmön ja veden jakelu toimi moitteettomasti ja Viipurin liikenneyhteydet paranivat oleellisesti, kun kaupungin kaikki sillat sekä kadut oli korjattu ja rautatieasemakin oli saatu toimivaan kuntoon. Puhelimia oli kaupungissa noin 900. Viipurilaisia palveli kesällä kahdeksan autoajuria ja yksi vossikka. Kaikki siviiliautot oli varustettu bensiinipulan takia ”häkäpöntöllä”.
Kansakoulut aloittivat toimintansa helmikuussa 1942, jolloin oppilaita ilmoittautui 465. Syksyllä kansakoulunsa aloitti runsaat 1600 oppilasta. Oppikoulut aloittivat myös toimintansa neljän koulun avattua ovensa, ja ammatilliset opinahjot jatkoivat kesken jäänyttä toimintaansa. Lahteen siirtynyt Musiikkiopisto palasi Viipuriin.
Liikelaitokset palasivat nopeasti Viipuriin ja kesällä oli kaikissa kunnostetuissa myymälätiloissa jo liiketoimintaa. Suuret tukkuliikkeet, kuten SOK, OTK, Hackman & Kumpp. Starckjohann & Co. ja Hankkija jatkoivat toimintaansa entisissä tiloissaan, kuten ennen sotia. Uutena tulokkaana Viipurissa esiintyi Kesko Oy, joka oli ostanut Savo-Karjalan Tukkuliike Oy:n toimitalon Salakkalahdenkadulta. Viipurin Keksi ja Rinkeli Oy jatkoi toimintaansa Kannaksenkadulla. Teollisuuden ja liikkeenharjoittajain seura Pamaus sai uudet kokoustilat PYP:n vanhasta pankkirakennuksesta Kauppatorin varrelta ja aloitti jälleen toimintansa Viipurissa toukokuussa 1942. Kolme julkista saunaa palveli kaupunkilaisia: Talikkalan sauna tuhoutuneiden itäisten esikaupunkien alueella, Hiekan sauna ja Patterimäen sauna Tapionkadulla. Kauppatorille ilmestyivät ensimmäiset torikauppiaat keväällä 1942. Heidän myyntiartikkelinsa olivat lähinnä kalatuotteet ja siemenet, mutta syksyyn mennessä valikoima laajeni huomattavasti. Metsän antimet, kuten sienet ja marjat, menivät hyvin kaupaksi ja tunnelma oli joskus sama kuin rauhan päivinä. Omenat olivat harvinaisuus, mikä johtui siitä, että sotatalvena 1940 melkein kaikki Kannaksen alueen omenapuut paleltuivat kovissa pakkasissa. Kauppatoria kutsuttiin ”Persialaiseksi toriksi”, sillä myös kaikenlaisia tarve-esineitä, joita tekivät lähinnä rintamajoukot, myytiin torilla runsaasti.
Sodan muututtua asemasodaksi Puolustusvoimat vapautti joukon linja- ja kuorma-autoja takaisin siviilipalvelukseen. Näin Viipurissa ja Kannaksen alueella toimi liikenne yhdessä rautateiden kanssa tyydyttävästi koko sodan ajan.
Urheilu ja kulttuuritoiminnat heräsivät nopeasti henkiin sota-ajasta huolimatta. Kesällä 1942 pidettiin keskuskentällä yleisurheilukilpailut ” Nousevan Viipurin kisat ”, jonka järjestivät Viipurin Urheilijat ja TUL. Keskuskentän katsomotilat olivat talvisodan aikana osittain tuhoutuneet, mutta itse kenttä saatiin nopeasti käyttökuntoon. Urheiluseurat olivat aktiivisia ja Viipurin Moottorikerho piti vuosikokouksensa kotikaupungissaan. Monet entiset viipurilais-seurat, kuten Viipurin Reipas, Viipurin Urheilijat, Sudet, Ilves, Karjalan Urheilijat, Viipurin Golf ja Tennisseura, siirtyivät takaisin Viipuriin, samoin Talikkalan Toverien alaosasto.
Pian kaupunkiin perustettiin mieskuoro, torvisoittokunta ja radioasema aloitti toimintansa Pyöreässä tornissa, missä oli pieni studio Wiipurin Teknillisen Klubin entisessä kirjastohuoneessa.
Teatterielämä elpyi nopeasti. Alussa sen toiminta perustui vain amatöörinäyttelijöiden varaan, mutta myöhemmässä vaiheessa entiset viipurilaisnäyttelijät tekivät vierailuja kotikaupunkiin. Teatteria kutsuttiin sotateatteriksi. Väliaikaiseksi näyttämöksi saatiin aluksi kaupungin kirjaston kerhosali. Ensimmäinen teatteriesitys oli 8. päivänä helmikuuta 1942, jolloin esitettiin ”Jääkärin morsian”. Sotateatterin viimeinen näytös pidettiin toukokuun lopulla, sillä toimintaa ryhtyi jatkamaan uudelleen perustettu Viipurin Kaupunginteatteri, jonka ensimmäinen näytös pidettiin samassa paikassa kesäkuun 13. päivänä. Kesällä ja loppuvuodesta teatteri teki runsaasti kiertueita pitkin Kannasta. Muutamia kertoja se esiintyi Havin valleilla olevassa kesäteatterissa, joka oli säästynyt sodan tuhoilta. Kesästä 1942 lähtien tehtiin Pohjolan- ja Punaisenlähteenkadun kulmassa olevassa työväenopiston talossa muutostöitä. Tilat tulivat palvelemaan kaupunginteatteria. Rakennukseen saatiin tyydyttävät katsomotilat, jossa oli yli 350 istumapaikkaa. Tämä uusi, väliaikainen teatterirakennus saatiin käyttöön vuoden 1943 alussa ja tupaantuliaiset pidettiin tammikuun 22. päivänä.
Loppuvuodesta 1942 elämä Viipurissa vilkastui ja jälleenrakennustoiminta jatkui keskeytyksettä pulasta huolimatta. Elintarviketilanne helpottui syksyyn mennessä, ja se oli huomattavasti parempi kuin alkuvuodesta. Runsaat kalasaaliit monipuolistivat ruokavaliota ja jokapäiväisessä elämänmenossa oli jo ”rauhan ajan” tunnelmaa.
Vaikka ravintoloita, ruokaloita ja kahviloita oli vain parikymmentä, niin siitä huolimatta toimi huvielämä niukoissa, mutta siedettävissä olosuhteissa menestyksellisesti ilman tanssioikeuksia. Kahvin korvike ”vastike” maistui aina täysissä kahviloissa. Hotelleja ja matkustajakoteja oli kaupungissa kymmenkunta.
1943
Uusi vuosi otettiin iloisesti vastaan vaikeuksista huolimatta. Sodan tuntu ja olosuhteet aistittiin jokapäiväisessä katukuvassa, jossa sotilaiden runsaus oli silmäänpistävää. Olihan Viipuri maantie- ja rautatieliikenteen solmukohta, jonka kautta lomailevat sotilaat kulkivat.
Asukasmäärä lisääntyi hiljakseen ja vuoden lopulla oli 33 000 viipurilaista palannut kotikaupunkiinsa. Kaupunki oli siisti raunioistaan huolimatta, vaikka iltaisin eivät mainosvalot vilkkuneet, sillä katuvalaistus oli kielletty Viipurissa koko sodan ajan. Pimennys oli totaalista. Ikkunoissa oli oltava pimennysverhot niin asunnoissa kuin julkisissa tiloissa.
Jälleenrakennustoiminta oli yllättävän vilkasta. Asunto-osakeyhtiö Pantsarlinnaa Pontuksenkadulla ryhdyttiin jälleenraken-tamaan ja korjattu Kimmon talo Torkkelinkadulla otti vastaan uudet asukkaansa. Liike- ja teollisuuslaitoksista Viipurin Olut Oy (entinen Yhdysoluttehdas) aloitti toimintansa korjatuissa tehdastiloissa. Uusissa hotelleissa Marskissa ( Repolankatu 13), Otsossa ( Punaisenlähteenkatu 1 ), Edenissä ( Vaasankatu 13 ) ja Hospitzissa ( Maununkatu 13 ) riitti asiakkaita, jotka olivat lähinnä sotilas- ja muita jälleenrakentamiseen liittyviä henkilöitä sekä ”mustanpörssin kauppiaita”. Tunnettu Knut Posse (Mannerheiminkatu 19) oli vielä korjaustöiden alaisena, ja sen piharakennuksessa sanomalehti Karjalan painotaloa kunnostettiin täydellä teholla. Vakuutusosakeyhtiö Karjalan ja Ilmarisen Tapaturmavakuutusosakeyhtiön toimitalo, joka jäi keskeneräiseksi 1939, rakennettiin valmiiksi, ja se kohosi ylväänä 10-kerroksisena uudisrakennuksena Kannaksenkadulla. Se symboloi tavallaan viipurilaisten halua rakentaa kotikaupunki entistä ehommaksi. Viipurin entinen asemakaava-arkkitehti, professori Otto-I. Meurman sai valmiiksi uuden asemakaavaehdotuksensa keväällä 1943. Kaavassa otettiin huomioon mm. tulevan yliopiston paikka ja uudet liikenneratkaisut.
Usko tulevaisuuteen oli vankkumatonta, eikä kenenkään ajatuksiin hiipinyt pelkoa, että kaikki tultaisiin menettämään lopullisesti.
Elämä sykki vilkkaana, eikä Keski-Euroopan sotatilanteen muuttuminen paljon ihmisten mielialaan vaikuttanut. Elintarviketilanne oli tyydyttävä, ja kenelle eivät korttiannokset riittäneet, he yrittivät parantaa ruokavaliotaan ”mustanpörssin” kauppiaiden avulla. Myös hankintaretkiä maaseudulle harrastettiin, ja moni jäi kiinni sotapoliisien toimesta laittomasti ostetun ruuan hallussapidosta. Kauppahallin linnan puoleisen pään kaksikerroksinen osa saatiin käyttökuntoon ja siinä aloitti toimintansa nelisenkymmentä myymälää. Kaupunkilaisten käytössä oli yli 1800 puhelinta.
Keskikaupungin liikenneolot paranivat, kun raitiotieliikenne alkoi 05.05. Vaunut liikkuivat entisillä linjoillaan. Ne eivät kuitenkaan ulottuneet Papulaan eivätkä Neitsytniemeen. Uudelleen rakennetuille Papulan ja Linnansilloille ei asennettu raitiotiekiskoja. Viisi elokuvateatteria oli toiminnassa ja niissä esitettiin enimmäkseen vanhoja amerikkalaisia filmejä. Kotimaiset ja saksalai-set rintamareportaasit aloittivat aina elokuvaesityksen ennen pääfilmiä.
Loppuvuodesta kuunneltiin entistä tarkemmin Yleisradion ohjelmia ja Päämajan rintamatiedotteita muualta Euroopasta. Radiohäirinnästä huolimatta virittelivät monet lähettimensä BBC:n radiotaajuuksille kuunnellakseen sen suomenkielisiä lähetyksiä. Poikkeusta eivät tehneet saksalaiset ohjelmat, ja kuuntelipa joku uteliaisuuttaan ”Moskovan Tiltun” propaganda-lähetyksiäkin, mitkä herättivät pikemminkin hilpeyttä kuin huolestumista. Rintamalinjat olivat kaukana Viipurista. Uskoa Viipurin tulevaisuuteen loivat kaupunkiin loppuvuodesta saapuneet kaksi uutta kirkonkelloa, joista pienempi, noin 450 kilon painoinen Pro Carelia laitettiin Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntatalon tontin pihalle rakennettuun hirsitelineeseen. Nämä kellot lahjoitti Lokomo Oy, ja ne jäivät Viipuriin, koska niitä ei ehditty evakuoida vuonna 1944.
1944
Vuosi toi huolestuneita ilmeitä viipurilaisten kasvoille. Leningradin saartorenkaan olivat venäläiset murtaneet, ja saksalaiset olivat vetäytyneet Narvajoen linjalle. Helmikuussa alkoivat ilmapommitukset ja sotilaiden sekä linnoitusjoukkojen määrä Viipurissa lisääntyi. Siviilielämän saralla kaupunki julisti arkkitehtikilpailun Viipurin keskustan jälleenrakentamisesta samoin kuin talvisodassa tuhoutuneen vanhan tuomiokirkon kunnostamisesta. Nämä molemmat kilpailut päättyivät toukokuun lopussa 1944. Viipurin maaseurakunnan kirkon korjaustyöt aloitettiin alkuvuodesta. Katto saatiin valmiiksi, mutta muut työt jäivät kesken kesäkuussa. Sanomalehti Karjalan toimitalossa ollut hotelli Knut Possen entistä ehommat tilat valmistuivat kevättalvella, ja ne jouduttiin luovuttamaan Puolustusvoimien käyttöön. Kirjapainorakennus uusine painokoneineen ehdittiin saada valmiiksi juuri ennen Viipurin menetystä.
Asukasmäärä oli noussut yli 35000 hengen, eli noin 40 % entisistä asukkaista oli palanut kotikaupunkiinsa. Todellisuudessa väkimäärä oli suurempi, sillä sotilaita ei laskettu vakituisiksi asukkaiksi.
Rintamatilanne Suomenlahden eteläpuolella alkoi kuitenkin huolestuttaa kaupunkilaisia, ja eteläisten esikaupunkialueiden linnoitustyöt ounastelivat tulevia vaikeita aikoja.
Taivas repeää
Puna-armeija aloitti Kannaksella suurhyökkäyksen 09.06.1944. Rintamalinja lähestyi uhkaavasti kohti Viipuria, josta siviilit alkoivat poistua länteen. Lähtöä vauhditti 15.06. suurpommitus. Maaskolan ratapihalla tuhoutui ammusjuna, jonka räjähdyksen voimasta suuri osa Viipurin asumusten ikkunoista rikkoutui. 16.06. Sotavankileiri nro 6:n venäläiset sotavangit poistuvat Viipurista saattajiensa kanssa kohti länttä, ja kaupunkiin tulleet sadat kuorma-autot veivät viipurilaisomaisuutta turvallisemmille seuduille. Evakuoinnista huolimatta jäi Viipuriin suuret määrät tarvikkeita liikelaitosten varastoihin. Tuhansien kotien kaikki tavarat jäivät asukkaista tyhjenevään kaupunkiin. Iltapäivällä 18.06. venäläiset tekivät uuden pommitusretken Viipuriin, jonka tuloksena mm. Vekrotniemen saha syttyi palamaan ja sen vieressä ollut Hiekan vanha esikaupunkialue tuhoutui. Samana päivänä piti siviiliväestön poistua Viipurista klo 12.00:een mennessä. Venäläisten joukkojen nopea eteneminen ja vaikeudet Viipurin puolustuksen järjestelyissä johtivat Viipurin menetykseen 20.06.1944. Suomen sotalippu laskettiin linnan tornista noin klo 16.45 ja linnansilta räjäytettiin klo 16.50. Punainen ”leninki” nostettiin puna-armeijalaisen toimesta linnan torniin noin klo 17.30. Samana päivänä räjäytettiin Linnasaaressa, Monrepos’n puiston pohjoispuolella ollut suuri ammusvarasto, jota ei ehditty evakuoida.
Viipuri menetetään
Rintamalinja pysähtyi keskustan luoteispuolelle Kivisalmen siltojen kohdalle noin neljän kilometrin päähän keskustasta. Pohjoisessa pääsivät venäläiset etenemään Talin ja Portinhoikan viivytystaisteluista huolimatta aina Ihantalaan saakka. Siellä käytiin ratkaisutaistelut, jotka päättyivät suomalaisten joukkojen loistavasti onnistuneeseen torjuntavoittoon. Aselepo alkoi 04.09. ja välirauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 19.09.1944.
Viipuri ja koko Karjalan Kannas sekä Laatokan pohjoispuoliset alueet menetettiin jälleen, sillä vuoden 1940 rauhan-sopimuksen rajalinja astui voimaan. Se uutinen otettiin vastaan raskain mielin. Kyyneleet kihosivat monen silmiin. Vaatimattomin kukkalaittein käytiin jättämässä viimeiset hyvästit lähiomaisten ja sankarivainajien haudoille.
Vapaus säilyi, mutta toistamiseen sadattuhannet karjalaiset vaelsivat ankein ja raskain mielin pois kotiseuduiltaan, minne uuden elämän siemenet oli ehditty kylvää reilut kaksi vuotta aiemmin.
Hyvästi Viipuri. Hyvästi Karjala ikuisesti!
Juha Lankinen
Kieliasu tarkastettu 30.09.2013 M-L.K.